Olen käyttänyt aineita 10 vuotta. Päihteiden käyttö alkoi jo 12-vuotiaana alkoholilla. Turrutin aineilla tunteeni, kun asiat menivät huonommin. Ja nehän menivät. Perhekotikierre eikä vankilareissu lopettanut käyttöäni, löysin aina niiden jälkeen tutut ja turvalliset käyttäjäystäväni. Löysin myös miehen, jonka kanssa elo ei ollut ruusuilla tanssimista. Henkinen ja fyysinen väkivalta oli jatkuvaa.
Otin irtioton arjestani, etenkin tilanteesta mieheni kanssa, jonka kanssa suhde ei tuntunut jatkuvan halutulla tavalla. Tapasin pian uuden miehen, jonka kanssa vietimme päivä päivältä enemmän aikaa. Hän tuntui mukavalta. Pian huomasin olevani raskaana.
Olin raskaudesta onnellinen, mutta mitäs nyt? Menneisyyden asiat olivat selvittämättä ja halusin ne kuntoon. Päihdeongelma oli myös vakava. Halusin pitää vauvan, ja raskauden koin jo silloin mahdollisuutena muutokselle. Olin ajatellut, etten voisi edes saada lasta kaiken kokemani jälkeen. Lapsen isä ei ollut valmis isäksi, mutta päätin pärjätä itse. Sain syyn muuttaa elämääni.
Mietin kovasti, olenko enää perheeni luottamuksen arvoinen. Huomasin kuitenkin, että heidän rakkaus minua kohtaan ei ollut hävinnyt. Perheeni ja läheiseni tulivat takaisin elämääni. Äiti huolehti minut kuntani päihdetyöntekijälle, joka on ensikohtaamisesta asti ollut suuri tuki minulle – ja on sitä edelleen. Pääsin aluksi katkolle, jossa sain oman ajan ajatuksilleni ja tulevalle vauvalle.
Raskausaikana vointini oli hyvä. Muistan, kuinka onnellisena laitoin vauvan vaatteita. Olin iloinen tulevasta pienokaisesta. Entinen mieheni kuitenkin sekoitti pakkaa. Olin jo vähällä unohtaa tulevan äitiyden, sisälläni kasvavan vauvan ja kaiken, minkä eteen olin jo tehnyt töitä. Iloni katosi. Lapsen syntymästä jäi mieleeni kuitenkin hyvä kokemus, synnytys oli rauhallinen. Siskoni oli synnytyksessä mukana ja tukena minulle. Silti uusi elämäntilanne oli minulle pelottava ja kävin läpi tunteiden vuoristorataa. Retkahdin.
Pyysin monta kertaa anteeksi pienokaiseltani tilannetta. Retkahduksen takia ymmärsin, mitä lapseni ei todellakaan ansaitse ja halusin ajatella hänen parastaan. Halusin silti tehdä kaikkeni, että saamme jatkaa vauvani kanssa elämää yhdessä. Paikkakunnan vaihto oli silloin ainut ratkaisu. Saisin välimatkaa kaikkeen, etenkin entiseen elämääni. Minulle ja vauvalle ehdotettiin Ensikoti Talvikkia. Olin valmis ottamaan paikan vastaan.
Muistan, kuinka ahdistavalta tuntui tulla Talvikkiin. Ajattelin, että minua arvioidaan ensimmäisestä hetkestä alkaen. Löysin kuitenkin pian yhteisöstä toisen asiakasäidin, joka auttoi minua pääsemään alkuun. Mietin, mitä teen täällä, mitä haluan elämältä ja päätin tehdä töitä meidän, itseni ja vauvan, eteen. Kun myönsin tilanteeni ja retkahdukseni kuntoutumiseni alkoi. Koen, että arjen pyöriminen vertaistuen lisäksi oli tärkeää. Osallistuin aktiivisesti omaohjaajakeskusteluihin. Opin omaohjaajaltani arjen suunnittelua ja kalenterinkäyttöä, mistä olenkin saanut nyttemmin kehuja!
Vauvan kanssa oli hyvä olla Talvikissa. Minusta tuntui hyvältä istua rauhassa, vastasyntynyt lähelläni. Katsoin häntä ihaillen. Sain vauvanhoitoon apua ohjaajilta. Yhteisössä oli myös samanikäisiä vauvoja ja toisilta asiakasperheiltä sain tukea ja mallia vauvan hoidossa.
Kuntoutumisjaksoni oli pitkä, minkä koen hyvänä. Halusin sitä jopa jatkaa, koska koin, että asiani olivat vielä kesken. Ehdin nähdä monta erilaista yhteisöä. Huomasin, että joidenkin kanssa kuntoutumiseni ”kuin pysähtyi”, kun taas toisten kanssa menin harppauksin eteenpäin. Olen oppinut Talvikissa sietämään pettymyksiä. Huomaan olevani vahvempi nykyisin.
Talvikin aikana saimme lapseni kanssa oman kodin, jonne teimme kotiharjoitteluita. Nyt asumme siellä. Oli turvallista lähteä Talvikista, kun jatkoon oli suunniteltu tarvitsemaamme tukea. Läheiset ovat suuri apu meille edelleen. Sain Talvikista myös ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä. Arki on kiireistä, mutta lapseni ilo ja kehittyminen auttaa minua jaksamaan. Koen Talvikin ponnahduslautana uudelle elämälle!
