Syksyllä 2018 mun polku äitinä muuttui. Alku ei ollut ollut helppoa. Siitä oli jo mennyt monta vuotta, ja tuntui, että olisi pitänyt tehdä asialle jotain jo aikoja sitten. Nyt ei enää voi, ei pysty. Kuitenkin ajatus siitä, että pitäisi yrittää muuttaa jotain, palasi koko ajan mieleeni. Päiväkodin ilmoitustaululla tuli vastaan lappunen, jossa oli ihastuttava, värikäs kuva. Tarjolla olisi kurssi nimeltään Vertaisvoimaa vanhemmille. Ajattelin kuten aina ennenkin, että kuulostaa hyvältä, muttei tuo ole minua varten, vaan niitä varten, joilla on oikeasti ongelmia. Joilla on asiat paljon huonommin kuin meillä. Sellaisille, joiden lapsille on erityistarpeita, jotka ovat haastavia ihan eri tavalla kuin minun lapsi.
Viikkoja meni ja aina vain silmäilin sitä lappusta.
Sillä viikolla, kun ilmoittautumisaika oli menossa umpeen, lapseni yhtenä aamuna osoitti kuvaa, ja sanoi mulle: Kato, äiti, eikös ole hieno kuva? On, totesin. Ihan niin kuin lapseni olisi ollut minua fiksumpi ja lähettänyt mulle merkin. Menin töihin, avasin Facebookin ja siellä luki: ’Vapautui juuri yksi paikka Vertaisvoimaa vanhemmille -kurssilla, ota heti yhteyttä, jos kiinnostaa.’ Vielä yksi merkki samana päivänä mulle siitä, että NYT on aika tarttua tähän tilaisuuteen. Menin kokoushuoneeseen soittamaan, ja innostunut ääni sai mut heti tuntemaan itseäni tervetulleeksi: Ihana, ko soitit!
Muistan sen tunteen tuon puhelun jälkeen: Esille pursuavaa riemua, elämäniloa, että tein sen! Vihdoinkin tein asialle jotain! Itken nytkin, kun muistelen sitä hetkeä.
Kävin haastattelussa samalla viikolla, ja siitä alkoi mun parhaimpia kuukausia koskaan äitiyden aikana.
Olin aiemmin käynyt erilaisissa vauvaperheiden tilaisuuksissa, ja minusta tuntui, että kaikki vanhemmat aina vaikenivat eivätkä uskaltaneet puhua mitään, tuoda esille varsinaisia ongelmia. Pelkäsin, että nyt käy samalla lailla. Kai mulle kävi tuuria, ko heti synkkasi muiden ryhmäläisten kanssa. Heti puhe tulvi kaikkien suusta, niin ettei meinannut saada puheenvuoroa. Heti pystyi samaistumaan muiden tunteisiin – oikeastaan olisi niin kuin toinen versio minusta olisi istunut minua vastapäätä.
Yhtäkkiä en ollut enää yksin. En ollut enää vääränlainen. Sain olla juuri tämmöinen. En pelkästään ihmisenä, vaan myös äitinä. Eikä ollut häpeä todeta, että oikeastaan lapseni käytös ei ehkä ole synnynnäisesti haastavaa, vaan hänen huono olonsa on sidoksissa minun huonoon oloon. Ensimmäisinä viikkoina tuli ulos hirveän paljon patoutunutta pahaa mieltä ja ahdistusta. Oli niin paljon tunteita mun sisällä. Joka viikko oli tietty teema, mitä käsiteltiin, mutta ehdittiin myös käsitellä esille tulevaa kaikkea muuta äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyen.
Viikoittaisista tapaamisista alkoi tulla asia, jota odotin niin kuin pikkulapsi jouluaattoa. Kotiin kurssin jälkeen tulin aina hymyillen, niin onnellisena, että itkin ilosta. Ja vaivihkaa, salaa, keskustelujen ja harjoitusten läpi, sain ensimmäisen kerran jo monta vuotta kestäneen äitiyden aikana tunteen, että en pelkästään ole äitinä, vaan haluan myös olla äitinä, ja kurssin lopuksi vielä tunteen, etten pelkästään halua olla äitinä, vaan ajatus ja tunne, että olen hyvä äiti! Ajatella! Minä – hyvä äiti!
Nyt on jo aikaa siitä, kun kävin kurssia. En sano, että se muutti kaiken niin lopullisesti, että siitä alkaen olen ollut täydellinen äiti. Enkä edelleenkään aina ole hyvä äiti. Vaikea on muistaa arjessa pitää kiinni kurssilla opetetuista keinoista. Mutta joskus onnistuu, joskus muistan käyttää niitä, ja kun se tapahtuu, ne useimmiten toimivat. Ja minä kasvan joka kerta pituuttani monta senttimetriä.
Kurssin tärkein anti on ollut, että minusta tuli äiti! Omasta mielestänikin. Sain ihan oikeasti oikeanlaista vertaistukea. Minulle äitinä kurssi sai ihmeitä aikaan. Olen ikuisesti kiitollinen tästä mahdollisuudesta, se muutti kaiken! Tiedän, etten ole ainoa kurssilainen, jolle se on ollut merkittävä. Joten, jos istut kotona, ja ajattelet, että ei tämä ole minua varten, en uskalla, ja mun ois muutenkin pitänyt tehdä asialle jotain jo aikoja sitten, niin et ole yksin. Eikä koskaan ole liian myöhäistä. Ihan oikeasti ei ole. Äläkä tee sitä pelkästään lapsesi takia, vaan itsesi takia, itseäsi varten. Tätä kurssia vetää osaava ja lämminhenkinen porukka, kaikki tunteet ovat sallittuja. Tää ihan oikeasti on matalan kynnyksen paikka. Tee itsellesi ja lapsellesi palvelus, ja tuu mukaan!
Terveisin, Onnellinen entinen ryhmäläinen ja parempi äiti 
