Vauvat ovat ensikodin tähtiä, joiden säteilyn ympärille vanhempien ja työntekijöiden yhteistyö rakentuu.
Vanhemmat tulevat ensikotiin haavoittuvaisempina kuin koskaan aiemmin elämässään. Ensikotiin tullessa he ovat tilanteessa, jossa omat voimat eivät ole riittäneet. Valinta avun vastaanottamisesta voi olla vanhemman oma, mutta usein lastensuojelu velvoittaa vanhempia aloittamaan kuntoutuksen.
Ensikotiin asettuminen tapahtuu tyypillisesti luottamuksen ja epäluottamuksen jännitteisessä maastossa. Vanhempien mielessä voi pyöriä kysymys siitä, miten ympäröivä yhteiskunta määrittelee heidät vanhempina ja voivatko he itse luottaa keneenkään? Näistä lähtökohdista on syytä pohtia mikä on ensikodin asiakasperheen näkökulmasta tukea ja tuntuuko se ehkä joskus ainoastaan kontrollilta? Millä tavoin valta näyttäytyy yhtäältä asiakasperheen ja toisaalta työntekijän näkökulmasta?
Valta ja vastuu
Ensikodin luoma turva muodostuu seiniä enemmän vakaasta ympäristöstä ja emotionaalisesti läsnä olevista työntekijöistä. Ensikodin työntekijät ovat kokeneita sosiaali – ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka ovat saaneet koulutuksen traumainformoituun kohtaamiseen. Kiireettömyys ja oman läsnäolon vakauttaminen asiakasperheen tarpeille virittymiseen on edellytys sille, että perhe tulee nähdyksi ja kuulluksi.
Työntekijöinä joudumme miettimään esimerkiksi sitä, miltä kaikille yhteisöille välttämättömät säännöt tuntuvat asukkaiden näkökulmasta. Yhteisön jäsenet, ensikodin asukasperheet ovat kaikki erilaisia kuten ovat työntekijätkin. Se mikä tuntuu yhdestä mielekkäältä ja tärkeältä tehtävältä, kuten esimerkiksi kierrättäminen, voi tuntua toisesta yhdentekevältä tai jopa sadistisen hankalalta. Jokaisella ihmisellä on henkilökohtainen reviiri, jonka koko vaihtelee. Tasapainoilu yksityisen ja yhteisen välillä on sekä vahvuus että heikkous yhteisöllisessä, laitosmuotoisessa kuntoutuksessa. Joku vanhempi voi janota vauvalleen ihailua isoltakin joukolta ja toinen taas voi kokea muiden katseet ja huomionosoitukset tunkeilevana. Pienten ja isojen ilmiöiden sekä keskenään erilaisten ihmisten arjen yhteen kietoutuminen voi olla hermoja raastavaa.
Myös kulttuurien monimuotoisuus luo omat haasteensa yhteisön turvallisuuden kokemukselle. Joissain kulttuureissa meteli tulee tulkituksi merkkinä yhteydestä ja jaetusta ilosta. Meille vähemmän yhteisölliseen kulttuuriin kasvaneille suomalaisille se voi näyttäytyä ja kuulostaa täydellisen kaoottiselta. Asiakkaiden ja työntekijöiden on altistettava itsensä oppimaan uusia selviytymiskeinoja.
Vauva on päätähti
Miten sitten toimia jännitteisessä ja haavoittuvuuden lävistämässä ympäristössä tavalla, joka tukee vauvan turvallista kasvua? Työntekijöinä voimme turvata vauvan kasvua ja hyvinvointia ainoastaan muodostamalla luottamuksellisen yhteistyösuhteen hänen vanhempiensa kanssa. Työntekijät tukevat vanhempia uudessa tilanteessa auttamalla heitä asettamaan vauvan tarpeet omien tarpeidensa edelle. Vauva ei voi odottaa, sen sijaan vanhempien on opittava viivästämään omat tarpeensa. Silti omastakin jaksamisesta on huolehdittava; muutenhan ei vauvalle ole mitään annettavaa. Työntekijät pyrkivät olemaan sensitiivisiä sekä vauvan että vanhempien tarpeille. Joissakin tilanteissa vauvalle annetaan korvaavaa hoitoa, mikä tehdään avoimesti keskustellen. Vanhempien on tiedettävä mitä heiltä odotetaan ja mitä vauva tarvitsee.
Työntekijöinä meillä on paljon vastuuta sekä positiostamme käsin lankeavaa valtaa, halusimme me sitä tai emme. Miten siis lisätä vanhempien kokemaa turvaa ensikotijaksolla? Asiakasta kunnioittavan kohtaamisen lisäksi asioiden ennakoitavuus ja toiminnan läpinäkyvyys ovat arvoja, jotka lisäävät turvan tunnetta. Läpinäkyvyys on erityisen tärkeää myös dokumentoinnissa. Teemme yhteistyötä palvelun maksajan eli lastensuojelun kanssa, jolle meillä on palvelun tuottajana raportointivelvollisuus. Kun kirjoitamme muistioita, asiakasraportteja ja hoitoyhteenvetoja, avoimuus on tärkeä periaate. Määritelmät ja perheensisäistä vuorovaikutusta koskevat kuvaukset ovat äärimmäisen henkilökohtaista tietoa ja väärin tulkittuna tieto voi haavoittaa.
Avoimuus on epäluottamuksen paras vastalääke. Se on balsamia niihin haavoihin, joita ihmisen kohtaamat vaikeudet ja erityisesti vaikeuksille annetut leimat ovat aiheuttaneet. Ihmiselle tuottaa kivun kaltaista stressiä se, jos hänet nähdään esimerkiksi ainoastaan diagnoosinsa, kuten epävakaan persoonallisuuden kautta. Traumatietoinen kohtaaminen lähtee siitä kysymyksestä, mitä ihmiselle on tapahtunut eikä siitä, mikä häntä vaivaa.
Asiakastyön kirjauksien on sisällettävä mahdolliset lastensuojelulliset huolet eikä niitä voi hämärtää voimavarakeskeisen kerronnan taakse. Suora puhe ja myötätuntoinen kohtaaminen auttavat vaikeissakin kohdissa.
Anu Leinonen
Kirjoittaja on vauvaperhetyön psykologi ja psykoterapeutti ja työskentelee Helsingin ensikoti ry:ssä. Anu Leinosen laajempi artikkeli Ensikoti ja päiväryhmätoiminta vauvaperheiden tukena on julkaistu Vauvatyön käsikirjassa.
Lue käsikirja:
