”Suuntaa katseesi lähelle. Tee parhaasi niiden kanssa, jotka ovat elämässäsi nyt. Se riittää.”
Nämä sanat kuulin vuosia sitten ystävältäni, kun murehdin sitä, etten tee enkä jaksa tehdä mitään auttaakseni maailmalla hätää kärsiviä lapsia. Tuolloin ajattelin, että satunnaiset rahalahjoitukset johonkin hyväntekeväisyyteen eivät riitä, että minun tulisi antaa enemmän, tehdä enemmän, olla innostunut ja osallistua aktiivisesti.
Ystävälläni oli kokemuksen tuomaa ymmärrystä elämästä. Hän tiesi, että sinnittelin arjessa selviytymisen kanssa ja kuinka hartaasti joka päivä toivoin, että mitään yllättävää ei tapahtuisi, että saisin nukkua yhden yön tai edes pari tuntia kunnolla, että pysyisimme terveenä, että selviytyisimme taloushuolista. Hän ymmärsi, miten voimia vievää lapsiperheen arki voi olla vanhemmalle, joka vain vähän toivoo parasta ja enimmäkseen pelkää pahinta, mutta jonka usko yksin selviämiseen näyttää loputtomalta.
Vanhemmat toivovat lapsilleen hyvää ja turvallista elämää. Yksikään vanhempi ei ole koskaan sanonut, että aikeet lasta kohtaan ovat alun perikin olleet pahat.
Kokemattomana perheen perustajana kuvittelin, että voimavarani riittävät kaikkeen, aivan kaikkeen mitä eteen tulee. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että kykyni toimia, ajatella ja käyttäytyä ovat yhteydessä levon ja valveen vuorokautiseen rytmiin, kuten muillakin ihmisillä.
En ollut superihminen enkä voinut jatkuvasti täydentää vuorokautta erilaisilla valveajan toiminnoilla. Kun jotakin tuli lisää, olisi jotakin pitänyt vähentää. Minun elämääni oli tullut lapset ja ystäväni tiesi, että juuri tuolloin minun tehtäväni oli ensisijaisesti keskittyä perheeseeni. Lapsillani oli täysi oikeus saada huomioni ja huolenpitoni.
On tärkeää, että lasten ja perheiden palveluissa tunnistetaan lapsuuden aikaiset haitalliset kokemukset ja apua pystytään tarjoamaan perheille viipymättä.
On olemassa lukuisia syitä, miksi vanhempien voimat voivat ehtyä arjessa ja hyvät aikeet lasta kohtaan eivät toteudukaan, vaan lapsi voi joutua kokemaan kaltoinkohtelua tai laiminlyöntiä. Perhe saattaa kohdata yllättäviä menetyksiä, taloudellisia vaikeuksia, fyysisiä tai mielenterveyden ongelmia tai päihdepulmia.
Perheessä voi olla ylisukupolvisia kielteisiä selviytymisen mekanismeja, traumaattisia kokemuksia sekä jäykkiä kasvatus- ja kurituskäytäntöjä, jotka vahingoittavat lapsen kasvua ja kehitystä. On tärkeää, että lasten ja perheiden palveluissa tunnistetaan lapsuuden aikaiset haitalliset kokemukset ja apua pystytään tarjoamaan perheille viipymättä.
Useat tutkimukset ovat osoittaneet, mitä lapsuuden aikaisista haitallisista kokemuksista seuraa yksilölle ja yhteiskunnalle. Monet tutkimukset ovat tuottaneet myös tietoa menetelmistä, jotka ovat vaikuttaneet myönteisesti lasten ja vanhempien elämään ja pysäyttäneet haitallisten kokemusten kasaantumisen.
Tutkimusten lisäksi mediassa julkaistaan yhä enemmän juttuja perheiden ahdingosta, vanhempien vaikeuksista sekä lapsista ja nuorista, jotka joutuvat kokemaan turvattomuutta ja väkivaltaa arjessaan. Tuoreet selvitykset Lapsiuhritutkimus ja kouluterveyskysely ovat niin ikään karua luettavaa. Kuritusväkivallan vähentyessä lasten kokema henkinen väkivalta on lisääntynyt.
Lapsella on perustuslaillinen oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.
Lapsen oikeuksien sopimuksen (LOS) ratifioimisen myötä vuonna 1991 Suomi on sitoutunut toimenpiteisiin, jotka suojelevat lasta kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä tai välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta. Tutkimustiedon, mediassa välitettyjen viestien sekä kansallisten raporttien valossa kaikkien aikuisten tulisi suunnata entistä enemmän voimavaroja lasten arkielämän ja hyvinvoinnin turvaamiseen.
Vuosikymmeniä sitten tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten tee riittävästi haavoittuvassa asemassa olevien lasten hyväksi. Enää en tunne niin. Olen ylpeä siitä, että olen voinut edes hieman auttaa joitakin perheitä vaikeina hetkinä ja olen ylpeä työstä, jota Ensi- ja turvakotien liitossa tehdään.
Kaikkien aikuisten tulisi suunnata entistä enemmän voimavaroja lasten arkielämän ja hyvinvoinnin turvaamiseen.
LOS:n ratifioimisesta on yli kolmekymmentä vuotta. Tällä hetkellä minua hävettää yhteiskuntamme puolesta. Sen olisi pitänyt pystyä parempiin lasta suojaaviin ja turvallisuutta lisääviin tekoihin. Niihin on toki pyritty. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi kovin vähän on muuttunut näiden vuosikymmenten aikana. Onko kyse asenteista ja tiedon puutteesta?
Yleissopimus lasten oikeuksista ei ole kevyt manifesti, johon riittää myötämielinen suhtautuminen. Sitoutuminen edellyttää tekoja jokaiselta aikuiselta. Kaikki eivät voi tehdä päätöksiä valtakunnan tasolla, mutta jokainen voi suunnata katseensa lähelle ja lisätä niiden lasten turvallisuutta, joita elämässään kohtaa, olemalla ystävällinen aikuinen sekä puuttumalla lapsen turvallisuutta vaarantaviin epäkohtiin.
Kirjoittaja: Niina Remsu
Niina Remsu työskentelee Ensi- ja turvakotien liitossa Perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyön tiimissä.
