Mitä me eniten kaipaamme elämässämme? Ja mitä me eniten suremme kuollessamme?
Me synnymme maailmaan monella tapaa valmiina, mutta emme selviä ilman rakkautta. Rakkaus on polttoaineemme. Täysin ilmainen luonnonvara, ja silti siitä on niin suuri pula. Harva meistä on saanut ehdotonta rakkautta kyllikseen.
Parhaimmillaan me olemme rakastettuja jo ennen syntymäämme. Meillä on kohtukoti, jossa tunnemme äidin rakkauden ja aistimme huolenpidon ja kiintymyksen. Meitä ympäröi myös muiden meitä rakastavien ihmisten läsnäolo, mahdollisesti isän ja sisarusten äänet. Vaikka syntymä erottaa meidät rakkaudellisesta kodistamme, päädymme varsin pian rakastaville käsivarsille.
Rakkaudettomassa suhteessa vauva oppii häpeän hyvin varhain, tutkimusten mukaan jo kolmen kuukauden ikäisenä.
Rakkaus kannattelee kasvua vauvasta taaperoksi ja taaperosta koulu- ja teini-ikäiseksi, aina aikuisuuteen saakka. Välissä tapahtuu huimaa kasvua ja kehitystä. Ja toki paljon muutakin kasvuntukea tarvitaan rakkauden lisäksi. Vauva-aikana aivojen kehitys on kiihkeämpää kuin koskaan sen jälkeen. Tuota aikaa ei voi hukata, vauvaa ei voi jättää odottamaan parempia aikoja.
Rakkaudettomassa suhteessa vauva oppii häpeän hyvin varhain, tutkimusten mukaan jo kolmen kuukauden ikäisenä. Häpeä syntyy siitä, että vauva katsoo ja kurkottaa vanhempaa kohti, mutta vanhempi ei reagoi hänen yritykseensä lähestyä. Häpeä voi syntyä siitä, että vauva ei näe koskaan vanhempansa kasvoista iloa ja lempeyttä katseiden kohdatessa. Vauva oppii kohtaamattomuuden kautta olevansa arvoton. Arvottomuuden tunne johtaa pahimmillaan masennukseen. Masentunut vauva kääntää päänsä pois, kun hänelle juttelee tai hymyilee. Masentunut vauva ei pyydä palveluksia, ei vaadi. Hän tyytyy epämukavaan asentoon, yksin olemiseen ja tarpeidensa ohittamiseen. Hän voi olla iloton, hymytön, vakava. Joskus hänet tulkitaan väärin ”helpoksi” vauvaksi.
Jokainen elämä on arvokas ja ainutlaatuinen. Jokaisen tulisi saada kokea oma arvonsa peilautuneena toisen kasvoista, puheesta ja eleistä. Pienillä teoilla on suuri merkitys. Jokainen kaunis sana, jokainen lämmin hymy ja hyväksyvä katse on osoitus rakkaudesta, jota ilman kuolemme, -jos emme fyysisesti, niin ainakin sisäisesti sammumme.
Vanhemmuuden eväät ovat useimmilla monenkirjavat. Emme voi kuitenkaan jäädä loputtomasti lapsen tasolla vaatimaan parempia lähtökohtia. Vanhemmuus on aikuisen saappaisiin astumista. On oltava itse se rakastava vanhempi, joka omasta lapsuudesta puuttui. Apua on kuitenkin lupa ja joskus syytäkin hakea. Rakkaudeton elämä ei muutu sisäiseksi rakkauden kokemukseksi itsestään. On saatava kokemus -ei pelkkä tieto- että on rakastettu, rakkauden arvoinen. Tämä kokemus voi tulla terapiassa tai vaikka rakastavassa parisuhteessa. On kyettävä itse rakastamaan itseään.
Rakkaus on helppoa. Se on läsnä koko ajan. Nytkin. Mieli on vaikea. Se toistaa vanhoja sisäistettyjä uskomuksia itsestä ja ylläpitää harhaa, että rakkaus olisi ulottumattomissa tai mahdotonta. Rakkaus ei myöskään ole sidottu parisuhteeseen eikä edes vaadi kohdetta olemassaololleen. Se vain on.
Ilman rakkautta jäänyt lapsi erottuu. Häntä ympäröi ”ei kenenkään rakastama -verho”. Yhdenkään lapsen ei tulisi kokea olevansa arvoton. Ja jokaisella lapsella tulisi olla vähintään yksi aikuinen, joka kannattelee häntä mielessään silloinkin, kun ei ole läsnä.
Niin, ja jos jotain suremme kuolinvuoteellamme, niin sitä, että emme ole rakastaneet ja tulleet rakastetuiksi. Olleet enemmän läheistemme kanssa ja osoittaneet kuinka arvokkaita he ovat.
Vauvafoorumissa 7.-8.11.2019 – ”Kyky rakastaa siirtyy” puhutaan rakkauden merkityksestä ihmisen voimavarana. Foorumissa kuullaan myös siitä, kuinka trauma vaikuttaa kykyyn rakastaa ja olla suhteessa. Tule Ouluun kuulemaan kuinka auttaa vanhempia, joille rakastavan ja läheisen suhteen luominen vauvaan on vaikeaa.
Kuva: Tiuku Pennola
