Nainen katsoo ulos ikkunasta. Ulkona on pilkkopimeää. Vain autonvalojen ohikiitävät raidat välkkyvät läheisellä moottoritiellä. Asfaltti kiiltää katulamppujen alla ja muutama ohikulkija kävelee ohitse talvitakkeihin tiiviisti käpertyneinä. Elämä näyttää ikkunan ulkopuolella jatkavan kulkuaan entiseen malliin. Ikkunan tällä puolella mikään ei ole ennallaan. Edellisenä yönä nainen on synnyttänyt esikoisensa.
Naisen synnytys oli rankka. Pitkän ponnistusvaiheen jälkeen, vauvan ottaessa ensimmäiset henkäisynsä, hän joutui yllättäen toimenpiteeseen. Ennen siirtymistä leikkaussaliin hän näki vauvasta vain vilauksen. Vaalea tukka, poika, punakka, ääntelee. ”Vauva ainakin vaikuttaa olevan elossa”, nainen ehtii ajatella, ennen kuin hänet vaivutetaan uneen.
Seuraavan kerran hän tapaa vauvan osastolla, jonne hänet siirretään sängyllä heräämöstä. Naisen keho on kipeä, väsymys niin valtava, että hän nukahtaa kesken kätilön hänelle esittämien kysymysten. Hän tietää vauvan olevan lähellään, mutta hänellä ei ole voimia osoittaa vauvalle huomiota. Ensimmäisen päivän nainen nukkuu syvää unta. Hänellä on onnea; puoliso on paikalla hoitamassa vauvaa.
Seuraavana päivänä naisen väsymys on muuttunut huolen sävyttämäksi ylivireydeksi. Hän säpsähtää vauvan ääntelyä. Nainen tarkkailee vauvan jokaista liikettä. Saako vauva tarpeeksi maitoa? Jäikö vauva paitsi jostakin oleellisesta ensi kohtaamisen viivästyttyä? Hengittääkö vauva? Miten nainen ikinä osaisi pitää hengissä tämän pienen ihmisen?
Naisesta tuntuu mahdottomalta enää nukahtaa. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan elämänsä tärkeimmässä tehtävässä. Hänellä on petetty olo; tämänkö kuuluisi olla elämän onnellisinta aikaa? Nainen tuntee kehonsa olevan rikkirevitty ja vieras. Synnytyskokemus tuntuu epätodelliselta; oliko se tapahtunut hänelle?
Synnytyskokemukset elävät meissä pitkään
Naisten synnytyskokemuksiin vaikuttavat monet tekijät, jotka linkittyvät naisen elämänhistoriaan, vauvan odotusajan tapahtumiin, nykyiseen elämäntilanteeseen ja synnytyksen hoitoon. Ylivireys, unettomuus tai muut stressioireet ovat voineet kulkea naisen mukana jo vauvan odotusaikana. Raskaudesta johtuvat huolet ovat voineet valvottaa äitiä jo pitkään ennen synnytystä. Raskautta on voinut varjostaa voimakas pahoinvointi, huolet vauvan tai äidin terveydestä tai tulevaan synnytykseen liittyvät pelot. Raskaus on voinut alkaa yllätyksenä, keskellä juuri alkanutta uutta suhdetta tai tietämättä, kuka lapsen isä on. Vauva on voinut ilmoittaa tulostaan keskellä erokriisiä, taloushuolia tai totaalista yksinäisyyttä.
Synnytyksen jälkeen äiti voi vajota väsymykseen ja välinpitämättömyyden tunteeseen. Vauvaa voi olla vaikeaa katsoa. Pieni ihminen voi tuntua vieraalta, syypäältä kaikkeen muutokseen tai huonoon synnytyskokemukseen. Ylivirittyneisyys voi ilmetä jatkuvina huoliajatuksina, tarpeena yrittää kontrolloida ja järjestää asioita pakonomaisesti, vaikeutena nukkua, rauhoittua tai antaa kehon rentoutua. Usko omiin kykyihin vanhempana voi olla hauras. Ympäristö voi tuntua olevan täynnä vaaroja. Mieli askartelee menneitä tapahtumia murehtien tai tulevaisuutta peläten. On vaikeaa asettua tähän hetkeen.
Huolien täyttäminä ja stressaantuneina tarvitsemme toisen aikuisen säätelyapua. Säätelyapu voi olla sitä, että toinen sanoo: ”Saat levätä, minä otan vauvan nyt hoidettavakseni.” Tai sitä, että vauva perheen kohtaava ammattilainen ohjaa läpi vaikeiden tunteiden ja auttaa jäsentämään tapahtumia. Apu voi olla uusien taitojen lempeää ohjaamista, kun vauvanhoidossa on paljon uutta. Tai sitä, että joku ohjaa meitä huomioimaan tietoisesti, mitä on tässä hetkessä.
Vasta, kun äiti kokee olevansa turvassa, voi huomio kiinnittyä läsnä olevasti vauvaan. Siihen, mitä vauva mahtaa kertoa ääntelyllään, miten hauskasti vauva kurtistaa otsaansa, miltä vauvan lämmin keho tuntuu omalla rintakehällä, miten oma hengitys liikuttaa vatsaa ja tuntuu otsassa asti. Tai miten omat liikkeet hidastuvat ja jäsenet painautuvat lattiaan. Vauva tarvitsee aikuisen, joka pystyy säätelemään omaa mieltään ja kehoaan. Vauva rauhoittuu, kun vanhempi rauhoittuu.
Sairaalasta kotiutumisen jälkeen, viikkojen kuluessa, naisen keho alkaa palautua valtavasta rytäkästä, jonka se on käynyt läpi. Mieli alkaa hyväksyä, että se on kokenut järkytyksen. Läheisten tuella nainen alkaa jäsennellä tapahtunutta ja kokemukset alkavat loksahdella mielessä paikalleen. Hän ymmärtää, että hän ei olisi voinut itse tehdä synnytyksessä yhtään enempää ja että vauva tulee pärjäämään oikein hienosti, vaikka ensikohtaaminen viivästyikin. Vauva alkaa tuntua naisesta tutummalta, ihan omalta rakkaalta lapselta. Kipeä keho myöntyy hiljaa yhteistyöhön ja alkaa löytää uutta rooliaan. Nainen on onnekas.
Myöhemmin nainen huomaa, että muuttunut keho vaatii totuttelua, ja vanhasta kehosta luopuminen surutyötä. Nainen oppii pysähtymisen merkityksen. Hän harjoittelee suhtautumaan itseensä lempeämmin, silloinkin kun väsymys valvotuista öistä ja lapsen repivä itku saavat naisen kipinöimään katkeruutta. Hän harjoittelee pitämään kehostaan huolta ja arvostamaan sen tekemää työtä. Nainen oppii näkemään kaaoksenkin keskellä pieniä ilonaiheita. Haparoivat ensiaskeleet, maistamisen riemu, pulkkamäen jälkeinen raukeus, selkään nostettu koulureppu, ensimmäinen vaivautunut halaus, oven paiskaisu ja mokkapalojen tuoksu.
Nainen ymmärtää, että vielä neljätoista vuotta myöhemmin keho muistaa.
Laura Lahti
Stressistä säätelyyn -hankkeen työntekijä, Kuopio
