“I’m too sexy for my car” joku laulaa lotkauttaa keittiössä lantiotaan keikuttaen. Olohuoneessa koneen äärellä istuva ottaa kopin, etsii laulun spotifysta ja laittaa soimaan kaiuttimista täysillä. Samantien koko olohuone täyttyy tanssivista lapsista ja aikuisista. Sohvapeitot ja tyynyt liittyvät mukaan. Joku oivaltaa laittaa videoivan puhelimen kiertämään kädestä toiseen. Biisin loputtua lapset ovat liekeissä ja aikuiset rojahtavat sohviin rättiväsyneinä. Se oli lapsiperhekommuunin ex tempore disko!
Tämä on yksi aivan timanttisimmista muistoista lapsiperhekommuunistamme. Juuri tällaisen yhdessä tekemisen riemun takia me olemme muuttaneet asumaan yhteen. Tämä voittaa yksinäisen vanhemman ja yksinäisen lapsen jakamat yksinäiset arkipäivät niin mennen tullen!
Mutta millaisia arjen haasteita kommuunissa asuminen tuo? Millä tavalla arjen pakolliset asiat voidaan jakaa reilulla tavalla? Miten toisten vähemmän mukavia puolia voi sietää? Ja ennen kaikkea, miten ylläpitää tekemisen riemua ja spontaania ilmapiiriä ruuhkaisen arjen keskellä?
Oikein hyviä kysymyksiä, mutta tarkemmin katsottuna, eivätkö nämä ole kysymyksiä, joita ihan kaikissa perhemuodossa olisi syytä pohtia? Kommuunielämän opettavin puoli onkin juuri näissä “itsestäänselvyyksissä” joita ydinperheessä ei ehkä tulla edes käyneeksi läpi.
Vaikkapa kun kommuunissa asuessani yhtäkkiä oivallan, että minullahan ei muuten olekaan oikeutta haukkua toista (lasta tai aikuista) pystyyn, jos hän toimii mielestäni väärällä tavalla. Sen sijaan minun onkin mietittävä uudestaan, kuinka voisin saada toisen ymmärtämään minua, ja ystävällisen keskustelun lomassa alan itsekin ymmärtää toista. Tämän oivalluksen jälkeen seuraava oivallus lätsähtää kuin märkä rätti päin naamaa: Millä perusteella muka minulla olisi parisuhteessa tai ydinperheessäkään oikeus haukkua toista pystyyn?! Juuri näitä ihmisiähän minun pitäisi kohdella vähintäänkin yhtä fiksusti kuin kämppiksiäni!
Kommuuni opettaa kohtaamaan toisen ihmisen ja kohtaamaan itsensä. Kun riittävän monta kertaa kohtaan ihmisen kodissani tietoisesti hyvällä, niin lopulta olemmekin siinä pisteessä, että kreisibailaamme yhdessä olohuoneessa. Voin siis yllättävän helposti vaikuttaa lopputulemaan itse!
Lapsiperhekommuuni tukee lapsia myös toisesta suunnasta. Kun paikalla on paljon muita ihmisiä, ei se hermoromahduksen partaalla oleva väsynyt vanhempi kehtaakaan toteuttaa kaikkein raadollisimpia toimintamallejaan. Rauhallisena pysyvät “ulkopuoliset” henkilöt auttavat hermostujaa pysymään ruodussa ihan jo pelkällä olemassaolollaan. Lapsiperheyhteisössämme ei myöskään katsota päihteiden käyttöä hyvällä, joten yhteisön paine tukee raitista vanhemmuutta yhtä lailla kun se torjuu perheväkivaltaa ja muita perheongelmia. Aikuiset saavat myös tärkeää vertaistukea toisiltaan haastavissa tilanteissa ilman emotionaalista painolastia, joka herkästi painaa oman puolison kanssa keskustellessa.
Jokaisen henkilökohtainen motivaatio yhteisen hyvän luomiseksi on kaiken yhteisötoiminnan perusedellytys. Kommuuniasumisessa on se hieno puoli, että voimme valikoida juuri ne asukkaat, joilla on tämä motivaatio. Lapset ovat tässä mestareita, heillä on usein tosi vahva motivaatio olla mukana porukkassa. Ja jos se oma vanhempi ärsyttääkin joskus, on talossa kuitenkin paljon muita aikuisia jotka ovat ystävällisiä eivätkä määräile.
Lapsille plussaa, vanhemmille plussaa, sinkuille plussaa, kukkarolle plussaa. Miksei tätä asumismuotoa olla tajuttu laajemmin? Vastuu ja sen jakautuminen on yksi haasteista, ja melkeinpä vaatii sen, että päävastuu on yhdellä ihmisellä. Aika suuri kakku yhdelle ihmiselle, mutta ei suinkaan mahdoton. Siitä selviämiseen on löydettävissä paljon käytännön ratkaisuja.
Jos haluat kuulla näistä ja muista lapsiperhekommuuniin liittyvistä kysymyksistä lisää, niin osallistu vauvafoorumin 15.-16.11 Tampereella. Kerron lisää workshopissani.
Henrica Fagerlund
Kuvituskuva: Laura Kouri
