Minun kohdallani lapsen vieraannuttaminen voimistui koronapandemian aikana. Lapsen lähivanhempi kielsi alkuun kaikki lapsen ja toisen vanhemman tapaamiset koronan aiheuttamiin terveysriskeihin vedoten. Myöhemmin hän salli harvakseltaan lyhyitä ulkotapaamisia. Meidän luoksemme hän ei enää lasta päästänyt.
Lukuisista yrityksistä huolimatta tapaamistauko venyi pitkäksi ja lapsi alkoi etääntyä meistä. Tilanne kärjistyi entisestään, kun hain apua lastenvalvojalta ja myöhemmin käräjäoikeudesta. Lapsen käytös muuttui äkillisesti hyvin vihamieliseksi ja torjuvaksi. Hän alkoi hokea mekaanisesti, ettei hän itse halua enää tavata.
Tässä vaiheessa lähivanhemman käytös yllättäen muuttui. Tapaamisten ehdottoman kieltämisen sijaan hän alkoi käyttäytyä viranomaisten edessä sovittelevasti. Hän voivotteli tilannetta ja vakuutteli, ettei hän voi asialle mitään: ”kun lapsi ei vaan halua tavata toista vanhempaa”. Tosiasiallisesti hän ei mielestäni tehnyt mitään tapaamisten mahdollistamiseksi ja väisti täysin vanhemman vastuunsa asiassa.
Tapaamiset katkesivat tämän jälkeen lähes kokonaan. En saanut nähdä lasta, en saanut häntä kiinni puhelimella enkä viesteillä. Elin täydessä pimennossa lapseni elämästä. Ikävä ja huoli lapsesta olivat jokapäiväisiä. Tilanne vaikutti syvästi koko uusperheemme hyvinvointiin, sillä myös lapsen sisarukset ja nykyinen puolisoni kaipasivat lasta kovasti.
Useiden tuomioistuinsovittelujen ja käräjäoikeuden väliaikaismääräysten avulla tapaamisia saatiin välillä hetkellisesti käynnistettyä. Ne kuitenkin katkesivat aina uudelleen heti, kun lapsi alkoi rentoutua ja viihtyä seurassamme. Tilanne alkoi olla lähes epätoivoinen kannaltani. Hain apua joka puolelta, mutta kukaan viranomaisista ei mielestäni selvittänyt asian taustoja kunnolla. Minua ei otettu tosissaan, eikä kukaan kuunnellut lasta. Lähivanhempi puhui kaikkialla ”lapsen suulla” ja hänen sanansa otettiin todesta ilman, että niitä selvitettiin.
Perheneuvolasta ilmoitettiin, etteivät he tarjoa apua minulle tai lapselle, koska asia oli vireillä käräjäoikeudessa. Onneksi olosuhdeselvittäjät suhtautuivat tilanteeseen tosissaan. He kokosivat kokonaiskuvan asiasta kuulemisten ja lukuisten eri viranomaisraporttien kautta ja näkivät lähivanhemman toiminnan taakse. Olosuhdeselvityksellä ja kaikella muulla todistusaineistolla oli painoarvoa käräjäoikeudessa.
Tällä hetkellä rakennamme suhdetta lapseen uudelleen useamman vuoden kestäneen tauon jälkeen. Olemme vasta alussa. Lapsen hymy ensimmäisissä tapaamisissa luo uskoa ja toivoa. Hänen katseestaan ja eleistään näen, kuinka paljon hän on meitä kaivannut. Tämän vuoksi kannatti jaksaa taistella läpi painajaismaisten vuosien.
Viranomaisilta olisin toivonut jämäkkää puuttumista tilanteeseen. Kun huoli lapsen vieraannuttamisesta herää, siihen on tartuttava nopeasti ja määrätietoisesti. Kun lapsi kieltäytyy tapaamasta vanhempaansa vanhempien huoltoriidan tai konfliktin keskellä, tilanteen taustalla voi olla monenlaisia syitä. Jos muutos on hyvin äkillinen, ja jos lapsen ja vanhemman suhde on ollut aikaisemmin hyvä ja läheinen, hälytyskellojen pitäisi soida. Lapsi on saattanut joutua vakavan vieraannuttamisen kohteeksi.
Torjutuksi joutuneen vanhemman on kuitenkin hyvin vaikea saada apua tilanteen ratkaisemiseksi. Vanhempien välinen riita ja lapsen muuttunut käytös tulkitaan perheen sisäiseksi asiaksi, johon viranomaiset arkailevat puuttua. Lapsen vieraannuttamista ei tunnisteta, eikä siihen osata tai uskalleta tarttua. Hätääntynyt vanhempi saa avunpyyntöihinsä vastaukseksi pelkästään olan kohautuksia ja myötätuntoista voivottelua.
Vieraannuttaminen on lapsen henkistä kaltoinkohtelua ja siihen tulisi suhtautua yhtenä perheväkivallan muotona. Lasta ei saa jättää tilanteessa yksin.
Kansainvälistä vierannuttamisen vastaista päivää vietetään 25.4.
Ensi- ja turvakotien liiton tuottama Vieraannuttaminen. Tunnista, puutu, auta. Opas ammattilaiselle julkaistaan verkkojulkaisuna 25.4.2023
Kirjoittaja: Torjuttu vanhempi, uusperhevanhempi, kokemusasiantuntija
Valokuva: unsplash.com
