”Omista kokemuksista ei voi kertoa julkisuudessa mitä vain, jos siihen liittyy muitakin ihmisiä.” Tämä on tärkein viestini puhuessani yhdistyksistä apua saaneille aikuisille ja antaessani vinkkejä, miten toimia julkisuudessa.
Laki suojelee kaikkien yksityisyyttä, paitsi minun, myös muiden ihmisten. Laki on periaatteessa hyvä ja olen kiitollinen siitä, että oma yksityiselämäni on suojassa riepottelulta. Ainakin niin kauan kuin en pyri päättäjäksi enkä ole esimerkki yhteiskunnallisesti merkittävästä ilmiöstä.
Lukijan on ainakin hyvä tietää, että rivien välit ovat täynnä asiaa.
Silti huomaan turhautuvani lain vetämällä rajalla. Kokemusasiantuntijat ovat usein kokeneet kovia ja heillä olisi kerrottavaa siitä, mihin varoitusmerkkeihin parisuhteessa kannattaa kiinnittää huomiota ja mistä apua saa. Tai siitä, että 16-vuotiaana päätetyn ehdottoman totuuden elämästä voi nelikymppisenä kyseenalaistaa. Huomaan miettiväni, onko reilua, että he eivät omista omaa tarinaansakaan, eivätkä voi suoraan kertoa, mitä ovat kokeneet. Väkivallallehan on ominaista vallan käyttö, alistaminen. Väkivalta kehittyy ihmisten välillä usein vähitellen. Valtaa väärin käyttävä saa kumppaninsa asteittain uskomaan, että kumppanin oma arvostelukyky ei toimi. Toisen osapuolen kuuleminen samaan aikana ei yleensä ole edes mahdollista.
Kun tätä taustaa vasten joudun sanomaan, että laki suojaa myös väkivaltaisesti käyttäytynyttä, olen kiusaantunut. Melkein kuulen, miten taas ovi kolahtaa kiinni kuulijan edessä: sinun on toimittava reilusti ja lain mukaan, vaikka toinen ei niin teekään. Kun vaikeudet eivät välttämättä ole kokemusasiantuntijoiden elämässä edes kokonaan ohi, mietin myös, mikä kaikki saa jatkua yksityisyyden suojassa: tauoton soittelu toisen puhelimeen, autolla seuraaminen töistä tullessa, seinää vasten töniminen, lapsen eristäminen toisesta vanhemmastaan, kuristaminen. Niistäkö ei saa puhua, kun se loukkaa tekijän yksityisyyttä?
Koska lain miekka halkoo kahdella terällä ja tuottaa yhtäältä hyvää ja toisaalta huonoa, julkisuudessa omista karuista kokemuksista kerrotaan nimettömänä ja valokuvat otetaan selkäpuolelta metsässä, kalliolla tai meren rannalla. Itsekin näitä juttuja teen.
Lukijan on ainakin hyvä tietää, että rivien välit ovat täynnä asiaa. Se, mitä ei kerrota, on lupa lukea mukaan ja ehkä miettiä, onko valikoiduin sanoin kerrottu viesti tarkoitettu juuri minulle. Kasvot merelle päin istuessaankin haastateltava ehkä yrittää vähentää sinun kipuasi kertomalla omastaan.
