Suomalaisen sosiaalityön ja eroauttamisen kontekstissa on yksi vielä melko tuntematon käsite, joka on kansainvälisesti tunnetumpi ja jolla on todettu olevan lapsen näkökulmasta hyviä seurauksia työskenneltäessä vaativissa erotilanteissa. Tämä käsite on rinnakkaisvanhemmuus. Tässä blogissa kerron sosiaalityön maisterintutkielmaani pohjautuen rinnakkaisvanhemmuudesta ja siitä, millä tavoin se voi tukea lapsen turvallisuutta konfliktoituneissa eroissa.  

Kansainvälisesti erovanhemmuutta, jossa vanhemmilla on yhteishuoltajuus, on eritelty kolmeen eri erovanhemmuustyyliin vanhempien välisen suhteen perusteella. Näitä erovanhemmuuden muotoja ovat konfliktoitunut vanhemmuus (conflicted co-parents), yhteistyövanhemmuus (collaborative / cooperative co-parents) ja rinnakkaisvanhemmuus (parallel parenting). Näiden erovanhemmuuden muotojen voisi ajatella sijoittuvan janalle niin, että konfliktoitunut vanhemmuus ja yhteistyövanhemmuus ovat toistensa vastakohtia ja rinnakkaisvanhemmuus sijoittuu näiden kahden välille.  

Rinnakkaisvanhemmuuden voidaan ajatella olevan joko yksi askel matkalla kohti yhteistyövanhemmuutta tai itsenäinen erovanhemmuuden tyyli, jota tavoitellaan.

Vaativissa erotilanteissa vanhempien erovanhemmuus on yleensä konfliktoituneen vanhemmuuden kaltaista. Konfliktoituneelle vanhemmuudelle tyypillistä on vanhempien välinen suuri epäluottamus, viha, kontrolli sekä riippuvuus.1 Konfliktoituneessa vanhemmuudessa vanhemmilla on vääristyneet käsitykset toisistaan eikä vanhemmilla ole kykyä tukea toisiaan, mikä johtaa jatkuvaan taisteluun lapsen asioista.2 Vaativiin erotilanteisiin ja vanhempien konfliktoituneisiin väleihin liittyy myös väkivallan eri muotoja, kuten esimerkiksi eron jälkeistä vainoamista.3 Myös lapset kokevat näissä erotilanteissa väkivaltaa monin eri tavoin vanhempiensa taholta. Lapsi kokee väkivaltaa esimerkiksi silloin, kun hän joutuu todistamaan vanhempiensa välistä riitelyä tai joutuu näkemään toiseen vanhempaansa kohdistuvaa väkivaltaa. 4 Vaativissa erotilanteissa vanhemmat voivat laiminlyödä lasta emotionaalisesti sekä sivuuttaa lapsen psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin keskittyessään näiden sijaan omaan emotionaaliseen kuohuntaansa. 5 Tämän vuoksi konfliktoituneesta vanhemmuudesta pois pääsemiseksi tulee löytää uusia keinoja tukea vanhempia eron jälkeisessä vanhemmuudessa.

Suomalaisessa eroauttamisen kontekstissa konfliktoitunut vanhemmuus on pyritty ammattilaisten työskentelyn avulla muuttamaan yhteistyövanhemmuuden kaltaiseksi erovanhemmuudeksi. Yhteistyövanhemmuudessa vanhempien välillä on eron jälkeen luottamuksellinen suhde, jossa ei ole suurempia ristiriitoja ja jossa vanhemmat kunnioittavat toisiaan sekä pystyvät kommunikoimaan avoimesti ja sujuvasti toistensa kanssa. 6 Yhteistyövanhemmuuden kaltaisessa erovanhemmuudessa vanhemmat myös kykenevät yhdessä tekemään lasta koskevia päätöksiä.7 Tämänkaltaisen erovanhemmuuden pitkäjänteisten seurausten on todettu olevan lapselle hyvät. 7

Viime aikoina myös Suomessa on alettu käymään keskustelua siitä, että yhteistyövanhemmuus ei välttämättä aina ole mahdollista konfliktoituneessa suhteessa oleville vanhemmille, sillä esimerkiksi vanhempien suhteessa oleva väkivalta varjostaa yhteistyövanhemmuuden toteutumista. 8 Yhteistyövanhemmuuden edellytyksenä on oltava väkivallattomuus ja turvallisuus, sillä yhteistyövanhemmuuden rakentamista rajoittavat väkivallan turvallisuusriskien lisäksi väkivallan aiheuttamat psykologiset haavat sekä väkivallan uhrin pelko.8

Yhteistyövanhemmuuden ideaalin on jopa todettu olevan yksi rakenteellinen syy, joka ylläpitää sekä aiheuttaa vaativia erotilanteita. 9

Tilanteisiin, joissa vanhempien suhde on konfliktoitunut eikä yhteistyövanhemmuus vanhempien välillä ole mahdollista, on vaihtoehdoksi esitetty rinnakkaisvanhemmuuden kaltaista erovanhemmuuden muotoa. Rinnakkaisvanhemmuudessa tavoitteena ei ole vanhempien keskinäinen yhteistyö, vaan se, että vanhemmat irtaantuisivat keskinäisestä vihamielisyydestään ja olisivat toisiinsa yhteydessä vain välttämättömissä lapseen liittyvissä asioissa.10 Rinnakkaisvanhemmuudessa vanhempien keskinäinen kontakti minimoidaan, jotta lasta suojattaisiin konflikteilta ja kumpikin vanhempi pystyisi omalla tahollaan hoitamaan lapsen arkielämään liittyvät tilanteet. 10

Kansainvälisissä tutkimuksissa rinnakkaisvanhemmuuden on todettu olevan lapsen näkökulmasta erovanhemmuuden tyyli, jonka pitkäaikaiset seuraukset ovat yhtä hyvät kuin yhteistyövanhemmuuden kaltaisella erovanhemmuudella. 11

Tutkielmani tulokset osoittivat, että teoriassa yhteistyövanhemmuuden kaltainen erovanhemmuuden muoto tukee lapsen turvallisuutta. Käytännössä kuitenkaan yhteistyövanhemmuus ei aina ole mahdollista vaativissa erotilanteissa ja yhteistyövanhemmuuteen pyrkiminen voi näissä tapauksissa jopa pidentää vanhempien konfliktoitunutta suhdetta ja näin ollen aiheuttaa lapselle turvattomuutta.

Rinnakkaisvanhemmuuden avulla voitaisiin näissä tilanteissa, joissa vanhempien suhde on konfliktoitunut eikä yhteistyövanhemmuus ole mahdollista, lisätä lapsen turvallisuutta vähentämällä vanhempien välisiä konflikteja ja perheen sisäisiä ristiriitoja. Tämä vähentää lapsen elämässä olevaa stressiä ja jännitystä sekä lapsen altistumista vanhempien riidoille.

Jotta rinnakkaisvanhemmuuden turvallisuushyödyt tulevat esiin, on rinnakkaisvanhemmuuden kaltainen erovanhemmuus toteutettava vahvan ammatillisen tuen avulla.

Rinnakkaisvanhemmuudessa on kuitenkin mahdollisuus, että se vaikuttaa heikentävästi lapsen henkiseen hyvinvointiin ja tätä kautta myös vähentää lapsen turvallisuuden kokemuksia. Tämä voi tapahtua esimerkiksi sen kautta, että kahden erilaisen arkielämän eläminen käy lapselle liian kuormittavaksi. Rinnakkaisvanhemmuutta tulisikin tutkia vielä lisää etenkin lapsien omien kokemusten kautta ja lapsen hyvinvoinnin näkökulmasta, jotta saataisiin varmuus siitä, tukeeko rinnakkaisvanhemmuus lapsen turvallisuutta kokonaisvaltaisesti. Lisäksi, jotta rinnakkaisvanhemmuuden käsite ja siihen tähtäävä erovanhemmuus voitaisiin ottaa osaksi suomalaisen eroauttamisen kenttää, tulisi kouluttaa myös lisää ammattilaisia, jotka pystyisivät tukemaan konfliktoituneessa suhteessa olevia vanhempia kohti rinnakkaisvanhemmuutta.

**** 

Teksti: Jenna Huovinen, Helsingin yliopisto (pro gradu -tutkielma Turvallinen rinnakkaisvanhemmuus) 

Jos haluat kuulla lisää rinnakkaisvanhemmuudesta, ilmoittaudu Turvassa-hankkeen koulutukseen 29.4.2022 -> 

Kuva: Pixabay

Lähteet:

  1. Fidler, B., & McHale, J. (2020). Building and Enhancing Efficacious Coparenting in Parenting Coordination. Family Court Review, 58(3), 747–759.
  2. Waller, M. (2012). Cooperation, Conflict, or Disengagement? Coparenting Styles and Father Involvement in Fragile Families. Family Process, 51(3), 325–342; Sullivan, M. (2013). Coparenting: A Lifelong Partnership. Family Advocate 36(1), 18–20.
  3. Laajasalo, T. (2020, marraskuu). Rajapinnoilla: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja vaikeat huoltoriidat. Esitelmä pidetty ”Kuka kuulee mua? Lapsen kuuleminen väkivaltaa tai sen uhkaa sisältävässä ero- tai huoltoriidassa” -webinaarissa.
  4. Karhuvaara, M., Kaitue, S., & Ruuhilahti, S. (2013). Lähisuhdeväkivallan kartoittaminen ja siihen puuttuminen lastenvalvojan työssä (s. 23). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
  5. Joyce, A. (2016). High-Conflict Divorce: A form of Child Neglect. Family Court Review, 54(4), 642–656; van Lawick, J., & Visser, M. (2015). No Kids in the Middle: Dialogical and Creative Work with Parents and Children in the Context of High Conflict Divorces. Australian and New Zealand Journal of Family Therapy, 36(1), 33–50.
  6. Sullivan, M. (2013). Coparenting: A Lifelong Partnership. Family Advocate 36(1), 18–20; Terävä, J., & Böök, M. L. (2019). Yhteistyö eron jälkeen – mitä, miksi ja miten? (s. 16) Teoksessa P. Hietanen, V. Keinonen & M. Kettunen (toim.), Yhteistyövanhemmuuden käsikirja (s. 12–19). Ensi- ja turvakotien liitto ry.
  7. Sullivan, M. (2013). Coparenting: A Lifelong Partnership. Family Advocate 36(1), 18–20.
  8. Matikka, J., & Muukkonen, T. (2019). Turvallisuus on yhteistyön edellytys. (s. 98) Teoksessa P. Hietanen, V. Keinonen & M. Kettunen (toim.), Yhteistyövanhemmuuden käsikirja (s. 96–107). Ensi- ja turvakotien liitto ry.
  9. Elrod, L. (2001). Reforming the system to protect children in high conflict custody cases. William Mitchell Law Review, 28(2), 495–552.
  10. Jaffe, P., Johnston, J., Crooks, C., & Bala, N. (2008). Custody disputes involving allegations of domestic violence: Toward a differentiated approach to parenting plans. Family Court Review, 46(3), 500–522.
  11. Sullivan, M. (2013). Coparenting: A Lifelong Partnership. Family Advocate 36(1), 18–20.

Kirjoittaja: Vieraskynä