Minua pyydettiin kertomaan blogissa, mikä merkitys on ollut tulla omilla kasvoilla ja omalla tarinalla julkisuuteen henkistä väkivaltaa kokeneena.
Ymmärrys
Tein pitkän matkan itseeni, kun prosessoin aihetta ja, kun tein eroa omasta pahasta olosta, jonka parisuhde minussa sai aikaan. Tuohon aikaan ihmettelin kovasti miksi tästä aiheesta ei puhuta, mutta narsismi sanaa viljellään kuin rairuohoa pääsiäisenä miettimättä sen enempää mihin se kasvaa, johtaa tai millaisia merkityksiä sanan väärällä käytöllä on.
En alkuun ymmärtänyt itsekään mistä on kysymys. Katselin itseäni peilistä ja mietin miten on mahdollista että olen muuttunut tällaiseksi ja miten minusta on tullut kyvytön elämään lähellä toista ihmistä ilman riitaa jokaisesta väärin asetellusta sanasta. Ei minulla ollut mitään tietoa henkisestä lähisuhdeväkivallasta kunnes kahlasin kirjallisuutta läpi.
Tasainen ja tavallinen arki oli kuvitelma elämässäni, muttei koskaan todellisuus. Kun aloin ymmärtää mistä tässä kaikessa oli kysymys, aloin myös rakentamaan suunnitelmaa siitä, että vaikenemisen aikakausi asian kanssa on ohi.
Mietin tarkkaan millaisen kuvan haluaa jättää ja voiko tällaisen asian tuoda julkisuuteen. Vuosien saatossa hioin ajatusta kuin timantin reunoja kunnes olin valmis päästämään oman tarinani maailmaan.
Syy miksi olen halunnut nostaa juuri tämän aiheen esille on, että fyysisestä väkivallasta me puhumme ja sen me tunnistamme. Toki, koska siitä jää usein jäljet ja rajan ylittämisen ymmärtäminen on helpompaa. Henkistä väkivaltaa ei välttämättä tunnista edes kokija itse vuosiin. Ja siksi siitä on äärimmäisen tärkeä tehdä tunnistettavaa ja asia, jonka kautta ei saa tuntea häpeää eikä syyllisyyttä.
Toisaalta koen tärkeäksi jakaa tietoa aiheen ympärillä myös niille naapureille, ystäville, perheen jäsenille ja terveydenhuollon ammattilaisille jotka näkevät läheisessään muutoksen, joka ei ole toivottu. Puuttuminen on vaikeaa ja mahdotonta jos ei tiedä mistä kenkä puristaa.
Toivon että jakamani tarina ja tekemäni työ aiheen ympärillä antaa kykyä ja ymmärrystä henkisestä lähisuhdeväkivallasta, manipuloinnista ja vallankäytöstä, joka ei ole normaalia.
Positiivisesti
Olen halunnut jättää tästä rankasta aiheesta huolimatta positiivista kuvaa ja mallia. Asennetta siitä, että henkisen lähisuhdeväkivallan voi nujertaa, sen voi kääntää voimaksi ja rakentaa uuden vahvemman elämän, jossa tämä kokemus näyttelee toki omaa osaansa, mutta ei määritä koko elämää tai sanele ehtoja tulevaisuuteeni.
Matka itseen on äärimmäisen vaikea tie kulkea meille kaikille ja varsinkin silloin, kun itsetunto on poljettu maahan ja raja normaalin ja epänormaalin elämän välillä on kadonnut tai vääristynyt. Juuri silloin me kaipaamme esimerkkiä, suunnan näyttäjää ja tarinoita siitä kuinka nämä asiat selätetään. Ja siihen hetkeen haluan olla kuvitteellisena kätenä johon tarttua.
Uskalla elää
Minulle tämä kokemus on ollut rankka ja ravisteleva, mutta olen löytänyt uskalluksen ja tahdon elää unelmiani todeksi. Luulen, että tämä sysäys tarvittiin, että olen lähtenyt systemaattisesti kulkemaan omaa polkuani.
Tämän viestin haluan välittää myös sinulle joka taistelet juuri nyt henkisen väkivallan alla tai sinulle joka olet juuri tehnyt päätöksen jättää tämän elämänvaiheen taaksesi. Tämä voi olla käännekohta, joka tarvittiin tiellä unelmiesi elämään.
Päätöksen jälkeen muista, että kun suunta on selvä myös horjahdukset kuuluvat matkalle. Minä horjahdin. Otin välillä askelia enemmän taakse kuin eteen, mutta eräänä päivänä huomasin, että en tarvinnut enää askelia taaksepäin ja sinä päivänä minä olin löytänyt suunnan ja takaisin omalle polulleni.
Tämä kokemus on synnyttänyt kirjan nimeltään Uskalla elää – mielellään eteenpäin. Mikäli kiinnostuit tarinasta ja siitä kuinka minä selvisin, suosittelen lukemaan kirjan ajatuksella läpi.
Järjestöille haluan kertoa, että Ensi- ja turvakotien liitto on kulkenut hienosti mukanani siitä lähtien kun sanoin heille ääneen, että haluan tehdä aiheesta näkyvää ja minulla on sanottavaa.
Yhteistyömme on ollut hienoa ja antoisaa molemmin puolin ja toivon, että myös muut järjestöt käyttäisivät aikaa tämän kaltaisiin asioihin. Aina on olemassa sellaisia, jotka tarvitsevat apua suoran järjestötoiminnan ulkopuolelta.
Ehkä minun tarinani on säästänyt jonkun ihmisen turvakodilta tai tekee sen tulevaisuudessa. Ja eikö se ole juuri onnistumista?
Uskalletaan elää ja katsoa eteenpäin hymyssä suin!
Heidi Holmavuo
Lue myös
Apua sinulle: Pelon varjosta pois
