Kuulun niihin, joiden mielestä lähisuhdeväkivallasta pitää puhua enemmän ja kuuluvammin. Heidänkin puolesta, jotka eivät itse jaksa ja kaikille heille, jotka eivät aiheesta ehkä muuten kuulisi. Ensi- ja turvakotien liitossa tehdään tärkeää työtä lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseksi ja olen ollut onnekas päästessäni tekemään sosionomiopintoihini liittyvää harjoittelua Ensi- ja turvakotien liittoon, väkivaltatyön tiimiin. Olen tutustunut väkivaltaan ilmiönä ja oivaltanut jotain sen laajuudesta, haastavuudesta ja hauraudesta.
Väkivallasta puhuminen on pelottavaa, sillä siihen liittyy riski leimautua itse tai joutua kohtaamaan oma aggressiivisuutensa. On helpompi mieltää väkivallan tapahtuvan jossakin muualla kuin katsoa ympärilleen ja itseensä sekä pohtia omaa suhdettaan aggressioon. Meissä kaikissa on vihan ja aggression tunteita ja näitä olisi hyvä punnita; miten käsittelen tunteitani, osaanko kanavoida ne hyvin, milloin ylitin rajani, miten kohtelen muita ja miten minua kohdellaan, mitä sallin itselleni, arvostanko ja kunnioitanko itseäni sekä muita. Vaikeatkin tunteet ovat meille arvokkaita, mutta niiden vallassa tehdyt teot voivat olla raakoja. On lohdullista ja samalla toisaalta myös surullista, että tunteiden ja tekojen välillä on kuitenkin aina valinta.
Jotta pystyisimme tietoisesti tekemään hyviä valintoja, tarvitsemme keinoja säädellä tunteitamme ja sitä, miten toimimme tunteidemme kanssa. Tunteidensäätely vaatii taitoja, eikä näiden taitojen oppiminen aina ole yksinkertaista. Miten esimerkiksi lapsi voisi oppia, jos kukaan ei opeta tai miten aikuiset voisivat opettaa, jos eivät itsekään osaa? Usein väkivalta siirtyy kuin salaa sukupolvilta toisille ja väkivaltakokemukset altistavat uusille väkivaltakokemuksille. Väkivallan kierre on kuitenkin mahdollista saada katkaistua ja apua on tarjolla kaikille, joiden hyvinvointia väkivalta uhkaa.
Tietoiseksi tuleminen ja väkivallan tunnistaminen ovat ensimmäisiä askeleita turvalliseen ja väkivallattomaan elämään. On tärkeää puhua väkivallasta ja muistaa, miten väkivalta ilmenee niin monissa vaikeastikin tunnistettavissa muodoissa. Hämmennys ja häpeä haastavat arviointikykyä ja useat apua hakevatkin miettivät pitkään, onko omaa hyvinvointia haavoittanut asia väkivaltaa. Puhumalla ja lisäämällä tietoisuutta voimme osaltamme vaikuttaa siihen, että väkivallan tunnistaminen helpottuisi ja yhä harvempi joutuisi miettimään liian pitkään.
Väkivalta ei katoa kuin itsestään ja sillä on valitettavasti tapana muuttua raaemmaksi, jos siihen ei puututa. Mitä jos oppisimme katsomaan ympärillemme ja itseemme; pystyisimme tunnistamaan ja tunnustumaan? Jos osaisimme puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja pyrkisimme jokainen omassa elämässämme siihen, että emme hyväksyisi väkivaltaa itsessämme emmekä toisissamme.
Kirjoittaja Jaana Autto opiskelee sosionomiksi Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Jaana toimi harjoittelijana Ensi- ja turvakotien liitossa perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyön tiimissä huhi-toukokuussa 2017.
