”Olenkohan minä nyt ihan oikea asiakas tänne, kun minua ei ole lyöty? Minä vien nyt aikaanne muilta apua hakevilta.”

Nuoren aikuisen toteamus on jäänyt mieleen esimerkkinä siitä, miten tärkeää on puhua henkisen väkivallan tunnistamisesta ja sen välittömästä ja kauaskantoisesta haitasta elämässä. On ollut opettavaista kuulla, miten  aikuisasiakkaat ovat ihmetellen ja omia tuntemuksiaan oudoksuen kertoneet, kuinka lapsuudessa koettu henkinen väkivalta on jättänyt syvät arvet myöhempään elämään – arvet kiristävät ja muistuttavat olemassaolostaan, vuosikymmenet eivät niitä ole poistaneet.

Meillä väkivaltatyön työntekijöillä henkinen väkivalta pysyy jatkuvasti esillä niin teoriatiedon kuin asiakkailta tulevan tiedon takia. Se on yksi vakavasti huomioon otettava väkivallan muoto, jota ei saa vähätellä ja josta on puhuttava.

Vanhemman henkinen väkivalta lasta kohtaa voi olla esimerkiksi uhkailua, pelottelua, mollaamista, huutoa, vähättelyä, ilmeillä ja eleillä pelottelua, tavaroiden ja ovien paiskomista tai sisaruksiin vertaamista.  Se voi olla myös tekemättä jättämistä. Lapsi voi jäädä vaille vanhempansa huomiota; hänelle ei vastata, hän jää yksin tunteittensa kanssa tai on kuin ilmaa vanhemmalleen. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.


Onko henkisen väkivallan vaikutuksia lapseen vaikeaa uskoa todeksi – ihan oikeesti? Todella?


Väitämme, että olimmepa sitten millaisessa työn tai vapaa-ajan tilanteissa tahansa, meille kaikille on sattunut kohtaamisia, joissa mietimme, puutunko esimerkiksi lapselle huutamiseen vai en… ja lopulta jätämme puuttumatta. Mikä meitä estää puolustamasta lapsen oikeutta hyvään kohteluun? Lapsen puolustaminen on viesti siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Se voi olla merkittävä päänavaus vanhemmalle tarkastella omaa käytöstään. Lasten oikeuksien puolustamiseen ei tarvitse olla alan ammattilainen, vaan voimme kiinnittää siihen huomiota ystävinä, tuttuina ja kanssakulkijoina arjessa.

Mutta miten lapsen oikeus elää ilman henkistä väkivaltaa toteutuu tilanteissa, joissa ammattilaiset työskentelevät perheiden kanssa? Huomataanko lapsi ja puututaanko siihen, mitä huomataan ja kuullaan? Käsite ”epäröivä ammattilaisreagointi” voisi näissä tilanteissa tarkoittaa sitä, että kuullaan ja nähdään esimerkiksi eteisen pukemistilanteissa tai nuoren kertomana jotain, mikä ohitetaan. Tai kartoitetaan lapsen kokemaa fyysistä väkivaltaa ilman, että puututaan lapsen mollaamiseen tai häntä pelottavaan käytökseen.

Onko kyse vaikeudesta uskoa henkisen väkivallan vaikutuksia lapseen todeksi – ihan oikeesti? Todella? Henkinen väkivalta on joskus helppo tunnistaa esimerkiksi huutamisesta ja kiroilusta tai ilkeästä mollaamisesta. Mutta usein se on  epämääräistä. Yksittäisinä, asiayhteydestään irrotettuina asioina ja lauseina sitä on ulkopuolisen hankala huomata, todentaa ja tuoda näkyväksi. Se on niin helposti vähäteltävissä ja pois puhuttavissa aiheuttaen uutta kaltoinkohtelukokemusta uhrilleen. Esimerkiksi vanhemman leikkimieliseksi puhuttu piikittely ja ”älä nyt leikistä suutu” -asenne satuttaa ja nujertaa itsetuntoa.

Ylisukupolvisen kaltoinkohtelun katkaiseminen -hankkeessa on hienoa mallintaa suomalaiseen kontekstiin työmuotoa, jossa lapsiaan kaltoinkohdelleet vanhemmat ja heidän lapsensa saavat apua yhtä aikaa. On ilo huomata, miten työskentely palvelee lapsia. Lapset saavat omassa työskentelyssään luoda suhdetta omaan työntekijäänsä, kehittää taitoja ja työstää kokemaansa. Mitään yllättävää ei tule lastenkaan eteen ja aina oma työntekijä auttaa ja tukee hankalissa tilanteissa. Muiden väkivallan muotojen lisäksi lasten henkisen väkivallan kokemus saadaan työskentelyssä esiin ja siihen puututaan.

Vanhemmat oppivat uusia keinoja, harjoittelevat uusia ajattelutapoja ja kommunikointia. Vastuullisuus ja empatia lasta kohtaan lisääntyy tietoisuuden myötä. Menetelmä vahvistaa vanhempia heidän roolissaan, mutta myös tiiminä. Odotamme innolla sitä, että työmuoto saadaan laajemmin käyttöön ja yhä useampi perhe saa siitä hyötyä.

Kaikki lasten kokema kaltoinkohtelu on vahingollista. Haluamme, että henkinen väkivalta tunnistetaan ja että sen merkitystä lapsen elämässä ei ohiteta.

Merja Kortelainen, Heli Näreaho ja Maria Kentta
kuva: Shutterstock / Oksana Mizina