Margaret Atwoodin romaania The Handmaid’s Tale (Orjattaresi) pidettiin ilmestyessään vuonna 1985 pöyristyttävänä. Ihmiset eivät voineet kuvitella totalitaarista tilaa, jota romaani kuvaa. Ihmisoikeudet on poljettu alas ja vallalla on ääriuskonnollinen johto. Hedelmälliset naiset on alistettu synnyttämään johtajilleen jälkeläisiä. Romaani oli unholassa vuosikymmeniä, kunnes siitä kiinnostuttiin, luotiin TV-sarja, jonka ensimmäinen kausi tuli levitykseen Yhdysvalloissa samaan aikaan, kun monen täydelliseksi hämmästykseksi Donald Trump valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi. Sen jälkeen on tapahtunut paljon asioita, joiden valossa Margaret Atwoodin romaani ei olekaan niin kaukaa haettu kuvaus.

Itä-Euroopassa monet naisjärjestöt ovat ahdingossa, rahoitukset on lopetettu ja työntekijöihin kohdistuu suoranaista väkivallan uhkaa. Siellä missä päättäjät eivät ole sitoutuneet ihmisoikeuksiin, alkaa nopeasti näkyä oikeuksien heikentymistä. Tästä syystä Istanbulin sopimus, kuten kaikki muutkin ihmisoikeussopimukset ovat eettisesti kestävää päätöksentekoa ohjaavia perustuksia, minkä tahansa valtion politiikalle.

Istanbulin sopimusta kutsutaan sen syntymäkaupungin mukaan arkipuheessa Istanbulin sopimukseksi, virallinen nimi on Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta. Kyseessä on ensimmäinen laaja-alainen sopimus, jonka tarkoitus on ennaltaehkäistä ja poistaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa. Suomessa sopimus ratifioitiin vuonna 2015.

Tänä vuonna Suomi raportoi sopimuksen tavoitteiden eteen tehdyistä toimenpiteistä ja tuloksista. Kansalaisjärjestöt tekivät oman rinnakkaisraporttinsa. Tällä järjestelyllä taataan kansalaisten ääni, ruohonjuuritason kokemuksen esiintulo. Meillä on ollut kunnia koordinoida raportin tekoa yhdessä Naisten Linjan kanssa. Olemme erittäin kiitollisia siitä, että raportti rakentui laajassa järjestöyhteistyössä.

Raportissa on asiaankuuluvasti perusteltua kritiikkiä siitä, ettei sopimuksen toimeenpanosuunnitelman toteutukseen ole varattu valtion budjetista varoja. Olemme ilmaisseet huolemme, jotka pohjaavat arjen havaintoihimme siitä, kuinka väkivaltaa kokeneet naiset ja perheväkivallan uhrit saavat apua, jäävät sen ulkopuolelle, milloin apu on ollut riittämätöntä, missä tilanteissa uhri joutuu kokemaan myös ns. rakenteellista väkivaltaa. Tätä epäoikeudenmukaisuutta voisi kuvata tilanne, josta Suomi sai Cedaw sopimuksen pohjalta huomaútuksen – lapsen yksinhuoltajuus päätyi väkivaltaiselle isälle. Tähän Istanbulin sopimus ottaa selvän kannan, artikla 31 edellyttää väkivallan huomioimista lasten huolto – ja tapaamissopimuksia tehtäessä.

Istanbulin sopimus rakentaa turvallisempaa huomista, se antaa väkivallan vastaiselle kansalaisjärjestötyölle vahvan tuen, johon nojaamalla työmme on vankalla perustalla.

Johanna Linner Matikka

Kirjoittaja: Johanna Linner Matikka

Kirjoittaja työskentelee asiantuntijana perhe- ja lähisuhdeväkivallan -tiimissä.