On Jouluaaton aatto 1999. Juna kolisee, muita matkustajia ei ole.
Ikkunan takana pimeys nielee lumisen vanumaiseman.
Tyttö istuu hiljaa, ajattelee. Juna ohittaa monta mykkää, pysähtyen välillä. Kukaan ei jää pois, ei nouse kyytiin. Heikko puistatus väristää läpi kehon. Se on
y k s i n ä i s y y s.
Sana kaikuu tyhjässä vaunussa ajattelun jäljiltä. Kuin edellisestä rohkaistuneena, tyttö uskaltaa päästää lisää totuuksia päivänvaloon (mikä hupsu ajatus, pimeyshän nielee kaiken!) ”Miksen ole perheen keskellä, puuhaile kodikkaasti sisarusten kanssa joulua odotellen?” Salamana mieli piirtää kuvan tapahtuneesta: isä retuuttaa pitkin käytäviä retuuttaa vaikka tyttö tarttuu kaikin voimin ovenkahvaan raivosta kiljuen repii tukasta repii vaatteista repii kehosta…
Kipu on tylppä. Sen kaiku on etäällä, koska pienen ihmisen täytyy jaksaa sitä kantaa.
On Jouluaaton aatto 1999. Juna kolisee, muita matkustajia ei ole.
’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’
On syksy 2020. Minä olen melkein 40 vuotta. Auttajia on ollut monia, on edelleen. Kipu oli ensin tylppä, sitten terävä, ja katosi lopulta muistojen palapeliin. Se kaikuu vieläkin vaikeina aikoina, vaimeampana. Olen kiitollinen siitä, että minut on autettu tähän pisteeseen ja nautin elämästä. Ensi- ja turvakotien liiton koulutettuna kokemusasiantuntijana haluan, että myös sinä löydät elämästä ilon.
Sinä väkivallan ilmapiirissä elävä lapsi, nuori tai aikuinen. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa elämän suuntaa. Apua on saatavilla, ja meistä jokainen on avun arvoinen.
Katinka, kokemusasiantuntija
—————
www.nettiturvakoti.fi > chat on usein ensimmäinen askel turvallisempaan elämään. Lasten ja nuorten oma chat on auki arki-iltaisin klo 15-20.
