Isä oli aina huolehtinut perheen arjen pyörittämisestä; hoitanut pyykit, ruoat ja läksyjen kuulustelemiset. Välittänyt lapsista. Äidin kanssa vietetystä ajasta Helmi ei muista lämpimiä tai hyviä hetkiä.

Mutta isään kohdistuneen väkivallan hän muistaa.

Kodin kireä ilmapiiri oli Helmin lapsuudessa niin normaalia, ettei hän ollut osannut edes toivoa, että asiat olisivat olleet toisin. Vasta vanhempien erotessa, kun Helmi oli 10-vuotias, hän alkoi pohtia, ettei kaikki ollut niin kuin pitäisi.

Eron jälkeen Helmi ja hänen 15-vuotias sisarensa jäivät asumaan äidin luo. Jo parin kuukauden kuluttua sisko kuitenkin karkasi isän luo ja jäi sinne pysyvästi. Helmi jäi yksin äidin kanssa ja kaikki vihamielinen käytös ja mielialanvaihtelut kohdistuivat ainoastaan Helmiin.


Palohälytin soi kaksi päivää tauotta, koska äiti ei jaksanut sitä sammuttaa eikä Helmi ylettynyt siihen.


Helmi joutui jo varhain vastaamaan lapselle kuulumattomista asioista: hänen tehtävänään oli siivota, käydä kaupassa, pestä pyykit, tehdä ruokaa ja hoivata äitiä. Äidin miesystävät vaihtuivat ja Helmi joutui tahtomattaan osallistumaan tähän kuvioon salailemalla asioita äidin vaihtuvilta miesystäviltä. Äidin rahankäyttö oli holtitonta ja joskus rahat kuluivat esimerkiksi taidehankintoihin, eikä rahaa enää riittänyt ruokaan. Sähkölaskut jäivät maksamatta ja shampoot ostamatta. Myös Helmin itse kuukausirahoistaan säästämät rahat menivät usein äidin käyttöön.

Elämää leimasi epävarmuus. Helmistä tuntui, ettei mihinkään voinut luottaa. Aina sai olla varpaillaan ja sopeutua elämään äidin mielialanvaihteluiden mukaan. Riitojen päätteeksi äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi, vaan Helmi oli se, joka anteeksipyynnöillään sai riidat päättymään. Äidille oli tärkeää pitää kulissit pystyssä, mikä sai Helminkin aina aika ajoin epäilemään sitä, oliko hänen kokemuksensa totta vai oliko hän sittenkin kuvitellut kaiken.

Helmin laiminlyönti ja paha olo pysyivät pitkään piilossa ulkopuolisilta. Kukaan ei kenties halunnut nähdä, uskaltanut kysyä tai osannut ottaa kuulemaansa vastaan.


Helmin vanhemmat kävivät huoltajuuskiistaa siihen saakka, kun Helmi tuli täysi-ikäiseksi.


Isä oli Helmin elämässä tukena haastavina aikoina. Hänelle Helmi pystyi juttelemaan ja kertomaan tunteistaan ja kokemuksistaan. Erään riidan päätteeksi myös Helmi karkasi isän luo pysyvästi ollessaan 13-vuotias. Helmi oli onnellinen siitä, että oli päässyt pois, päässyt vihdoin turvaan. Mutta toisaalta hän koki myös syyllisyyttä ja sääliä äitiä kohtaan.

Koska äiti olisi halunnut Helmin palaavan hänen luokseen, hän järjesti käyntejä perheneuvolassa ja muissa paikoissa, joita kaikkia Helmi ei enää edes muista. Vasta tässä vaiheessa perheen arkeen tulivat mukaan sosiaaliviranomaiset ja perheen ulkopuolinen tuki. Koska Helmi oli tuolloin jo yli 12-vuotias, myös häntä kuultiin. Helmistä tuntui kuitenkin siltä, että ainoastaan sillä oli merkitystä, mitä hän toivoi asumisensa suhteen. Kertomukset ja kokemukset väkivallasta ja laiminlyönnistä ohitettiin täysin. Helmi sai asua isän luona, mutta vanhempien kiista Helmin huoltajuudesta jatkui siihen saakka, kun Helmi tuli täysi-ikäiseksi.


Lämmin suhde isään auttoi Helmiä jaksamaan.


Isän luona asuessaan Helmi sai alkaa etsiä itseään kiinnostavia harrastuksia. Isä tuki ja kannusti Helmiä kokeilemaan ja etsimään rauhassa omia kiinnostuksen kohteitaan. Helmi löysi piirtämisen, maalaamisen ja kirjoittamisen. Näistä kaikista hän on saanut paljon voimaa ja iloa elämään. Oma suunta ja identiteetti saivat alkaa rakentua.

Isä auttoi Helmiä myös pääsyssä juttelemaan ammattiauttajien kanssa kokemuksistaan ja käsittelemään kaltoinkohtelun jättämiä jälkiä. Helmi alkoi käydä nuorisopsykiatrian poliklinikalla ja on saanut jatkaa terapiaa vielä edelleenkin.

Nyt Helmistä tuntuu, että hänen kokemuksensa ovat totta eikä hänen tarvitse enää epäillä niitä. Vertaistuen kautta Helmi on huomannut, ettei ole ainoa, joka on kokenut kaltoinkohtelua. Se on tuntunut helpottavalta ja herättänyt myös kiinnostusta osallistua vertaistukiryhmiin.

Äiti pitää edelleen Helmiin yhteyttä viestein, mutta Helmi suojelee itseään jättämällä viestit lukematta. Hän ei ole myöskään tavannut äitiään vuosiin. Helmi ei halua syyllistää eikä katkeroitua.

Helmi on nyt 19-vuotias. Hän haluaa kertoa tarinansa, jotta joku muu voisi saada tukea ja apua hänen tarinastaan ja jotta aikuiset ja ammattilaiset uskaltaisivat kysyä, kuulla ja kohdata. Jos lapsi tai nuori ei ensimmäisellä kerralla uskalla kertoa, kysy uudelleen! Väkivaltaa ei missään tilanteessa saa ohittaa.

Teksti: Jaana Autto, kuva: Shutterstock / ShotPrimeStudio

Avatar

Kirjoittaja: Jaana Autto

Kirjoittaja työskenteli projektiasiantuntijana Jalkautuva naistyö -hankkeessa Ensi- ja turvakotien liitossa, mutta on siirtynyt nyt toisiin tehtäviin.