Väkivalta lipuu tietoisuutemme läpi erilaisissa muodoissa mediassa, elokuvissa, sarjakuvissa ja musiikin sanoissa. Emme kiinnitä asiaan huomiota, ellei ilmiö iskeydy riittävällä terävyydellä oman kuplamme läpi. Kun väkivallasta tulee henkilökohtainen kokemus, kaikki viittaukset väkivaltaan, jotka aiemmin ohitimme, saavat uuden merkityksen. Sana siellä, kuva täällä, kohtaus elokuvassa, nostattaa meissä esiin tunteita ja muistoja, jotka kipeästi muistuttavat siitä, mikä on meille totta ja muille vierasta.

Väkivalta on yleisempää kuin tahdomme uskoa. Joka kolmas nainen kokee lähisuhteissaan väkivaltaa 15 vuotta täytettyään. Toisin sanoen, jos väkivalta on onnistunut ohittamaan meidän kokemusmaailmamme, on lähipiirissämme 100 % varmuudella joku, jolle väkivalta ei ole vain tilastoluku.  Jos asiaa uskaltaa kysyä ja joku ystävämme tunnustaa eläneensä suhteessa, jossa lyötiin, kodissa, jossa joutui aina pelkäämään tai tulleensa joskus seksuaaliväkivallan kohteeksi, hämmästymme. Ensimmäinen tunne on usein epäusko: – Sinäkö, en olisi koskaan arvannut! Miten asia, joka on niin arkipäiväinen ja kaikkialla läsnäoleva, voi tosi elämässä yllättää?


Väkivalta rakastaa valtaa, se tahtoo hallita, määrätä, kertoa miten täällä kuuluu elää, kenen kanssa ja miltä näyttää. Väkivalta vaientaa, hiljentää, varastaa äänen ja sulkee näkymättömään häkkiin.


Väkivalta ei lue uhrin otsassa eikä sen tekijän kädessä. Se on mestari piiloutumaan. Se voi elää sanoissa, katseissa, mielipiteissä, joilla toista ohjataan toimimaan omien mieltymysten mukaan. Harvoin väkivalta jättää näkyviä ruhjeita, paljon useammin se satuttaa fyysisiä jälkiä jättämättä. Alistaa, pienentää, musertaa, ja mitätöi. Väkivalta rakastaa valtaa, se tahtoo hallita, määrätä, kertoa miten täällä kuuluu elää, kenen kanssa ja miltä näyttää. Väkivalta vaientaa, hiljentää, varastaa äänen ja sulkee näkymättömään häkkiin. Suurin osa sen uhreista kätkee kokemuksensa, piilottaa kipunsa, kantaa häpeää, joka ei heille kuulu ja hautaa surunsa yhdenkään todistajan sitä todistamatta. Näin on tehnyt vuosituhansia. Väkivalta kun ei ole kuollut yhdenkään sen uhrin mukana.

On myös tyypillistä, ettei ihminen tunnista väkivaltaa, jonka kohteeksi on joutunut. Sitä niin tahtoisi uskoa, ettei ole yksi niistä, joista tilastot kertovat. Julkinen keskustelu suostumuksen puutteesta raiskauksen yhteydessä, herätteli kuulijoissa jo haudattuja kokemuksia. Monen mieleen tulvi muistoja tilanteista, jolloin ei halunnut, muttei kyennyt sanomaan ei´täkään. Kenen syy se sitten on, jos ei osaa sanoa -Ei. Oman vian jankuttaminen estää tunnistamasta teon oikeaa nimeä. Jos ei sanonut tahdostaan -Kyllä vaan myöntyi painostuksesta toisen tahtoon, on kyseessä vallankäyttö, jota naisiin on kohdistunut niin kauan kuin nainen on ollut.

Väkivallan jälki on syvä ja toipuminen vie aikaa. Yhteiskunnassa jäljet tulevat hoidettaviksi liian usein epäsuorasti. On masennusta, ahdistusta, työkyvyttömyyttä, haasteita vanhemmuudessa, sairauksia, kipuja, riippuvuuksia ja pahaa oloa. Kaikenmoista, mihin on vaikea löytää pysyvää apua, jos ei mennä ongelman juuriin asti. Tänä vuonna #naistenviikko kampanjamme vaatii riittäviä resursseja väkivallan vastaiseen työhön ja Istanbulin sopimuksen täysimääräistä implementointia. Keräämme varoja siihen, että kasvavalle sukupolvelle voidaan viedä tietoa siitä mitä on rakkaus, jossa ei käytetä valtaa väärin. Love is Respect, Safety is my Right on viestimme kaikille, niin nuorille kuin aikuisille.

Liity mukaan osoitteessa www.naistenviikko.fi ja olet mukana rakentamassa Suomesta turvallista paikkaa rakastaa ja elää.

Kuva: Tarinakortit – työväline väkivaltakokemuksen käsittelyyn. Lue lisää 

Johanna Linner Matikka

Kirjoittaja: Johanna Linner Matikka

Kirjoittaja työskentelee asiantuntijana perhe- ja lähisuhdeväkivallan -tiimissä.