Ahdistaa niin paljon etten saa henkeä. Pelottaa. Mä en halua enää koskaan käyttää mitään. Mä vihaan tätä ainetta, jota mun on pakko käyttää. En halua enää. Koskaan.
Sitten tulee vieroitusoireet ja häviän taas taistelun. Istun lattialla yksin ja itken. Vauva kääntyy mahassa ja mä itken lisää. Miksi mä en pysty lopettamaan? Miten meidän käy?
Kun huomasin olevani raskaana, elämäni oli kaoottista. Olin yrittänyt lopettaa käyttämisen useita kertoja, ja jokainen epäonnistuminen tiputti minut syvemmälle pimeään. Olin ahdistunut ja peloissani, pohdin onko minunlaiseni ihmisen lupa saada lapsia. Onko se eettisesti ja moraalisesti oikein?
Hain kuitenkin apua, kerroin tilanteestani, heittäydyin viranomaisten tuntemattomaan ja pelottavaan maailmaan tuomitsevien katseiden arvioitavaksi. Aloitin katkaisuyritysten kierteen. Lapsen isä oli vankilassa, lähes kaikki ystäväni olivat narkomaaneja. Yritin enemmän kuin koskaan. Itkin ja pyysin anteeksi vauvalta. Se oli kamalinta aikaa elämässäni. Tunsin itseni hirviöksi, alhaisimmaksi olennoksi kaikista.
Kun vauva syntyi ja minä olin vihdoin vapaa vierotusoireista, pääsimme vauvan kanssa Pidä kiinni -ensikotiin. Minä olin valtavan onnellinen, mutta samalla täysin pihalla uuden elämän edessä. Vauva oli mysteerinen olento, johon rakastuin ensi näkemältä, mutta kovin itkuinen ja vaativa. Valvoin yöt hyssytellen ja tanssien vauva sylissä. Tuntui turvalliselta ja mukavalta, että en valvonut yksin, paikalla oli myös työntekijä. Meistä välitettiin. Vielä paremmalta tuntui saada hyvää palautetta: ”Sinä hoidat lastasi hellästi ja hyvin. Sinä olet riittävän hyvä äiti.”
Yhteisöasumisessa oli hyviä ja huonoja asioita. Sieltä löytyi hyviä ystäviä ja vertaistukea. Muilta sai rehellistä palautetta. Näin läheltä myös sen, miten ystäväni retkahti taas päihteiden käyttöön ja vauva menetti vanhempansa. Silti usko omaan raittiuteeni ei horjunut. Minähän olin jo selvinnyt.
Kun muutin ensikodista takaisin omaan kotiin, olin taas heikoilla. Onneksi käynti avopalveluun oli sovittu jo seuraavalle päivälle. Meitä, minua ja vauvaa, ei jätetty yksin. Yhdessä työntekijöiden kanssa pohdimme ratkaisuja kriisitilanteeseen. Ne löytyivätkin. Omasta takapakistani nöyrtyneenä näin itseni vihdoin sellaisena kuin olin: En pelkästään vahvana tai heikkona. Selviäisin kyllä, jos olisin itselleni rehellinen.
Kävin avopalvelussa monta vuotta. En enää kiirehtinyt. Tuntui hyvältä olla osa avopalvelun yhteisöä ja käynnit siellä antoivat rakennetta arkeen. Meistä välitettiin, meidät nähtiin omina itsenämme. Levoton mieleni tasaantui. Olin riittävän onnellinen ja luotin itseeni. Oli aika mennä eteenpäin.
Teksti: Iiris, kuva: Tiuku Pennola
Onko sinulla päihdeongelma ?Ammattilainen auttaa chatissa. Ota rohkeasti nimettömänä yhteyttä jos olet huolissasi päihteistä. Tule juttelemaan omasta tilanteestasi tai avun saamisesta.
Pidä kiinni -ensikodit ja avopalvelut auttavat päihteitä käyttävää äitiä odotusaikana ja kun vauva on pieni.