Hallitusneuvotteluissa on tällä viikolla neuvoteltu, minkä tavoitteiden toteuttamiseen rahat riittävät. Kuuluu viestejä, että tarpeita ja tavoitteita on enemmän kuin resursseja. Usein tilanne on juuri tämä. Näissä tilanteissa tyypillinen lopputulos on ollut se, että rahat ovat loppuneet silloin, kun on ollut kyse ihmisten tarpeista ja monesti heikoilla olevien ihmisten tarpeista. Nyt neuvotteluissa olevat puolueet korostivat vaaleissa oikeudenmukaisuutta, lasten ja vanhusten tarpeisiin vastaamista ja ilmastotekoja. Siitä näkökulmasta pitäisi siis voida olla luottavaisella mielellä, että nyt ei käy niin.
Voisimmeko ottaa oppia sosiaali- ja terveyspoliittisissa kysymyksissä pitkäjänteisestä ajattelusta puolustuspolitiikasta? Sillä politiikkalohkolla ei selvästi poliittisten päättäjien ja virkamiesten ajattelussa ole vuositason tai muutaman vuoden ajattelulle ei sijaa.
Viime päivinä olen miettinyt sitä, miten saisimme sosiaali- ja terveyspolitiikkaan ja siihen liittyvään päätöksentekoon investointiajattelun. Hyvinvointitalous- ajattelu lähtee juuri siitä. Ihmisiin ja hyvinvointiin voimavarojen suuntaaminen pitää myös talouden rattaat liikkeellä. Hyvä sosiaali- ja terveyspolitiikka on siis myös investointia elinkeinoelämälle. Suomi on nostamassa hyvinvointitalouden EU-puheenjohtajakaudel-laan esiin. Se ilahduttaa. Sama investointi-ajattelu on relevantti myös kansallisessa ja paikallisessa päätöksenteossa.
Sosiaali- ja terveyspoliittisissa päätöksissä katse ulottuu kuitenkin usein liian lähelle. Esimerkiksi tässä Hyrrässä esillä oleva valtakunnallinen Pidä kiinni- hoitojärjestelmä kaikkinensa maksaa vähän yli 8 miljoonaa euroa vuodessa. Sen avulla 2/3 vakavasti päihdeongelmaisista vauvaperheistä kuntoutuu ja äiti tai vanhemmat pystyvät toimimaan vauvan tarpeet ja kehityksen huomioon ottavalla tavalla eikä huostaanottoa tarvita. Jos kuntoutuksessa vuodessa olleet noin 250 perheen vauvat sijoitettaisiin, sen kustannus ensimmäiseltä elinvuodelta olisi 12,9 miljoonaa euroa ja 18 vuoteen asti 163 miljoonaa euroa. Puhutaan siis valtavasti suuremmista euromääristä.
Voisimmeko ottaa oppia sosiaali- ja terveyspoliittisissa kysymyksissä pitkäjänteisestä ajattelusta puolustuspolitiikasta? Sillä politiikkalohkolla ei selvästi poliittisten päättäjien ja virkamiesten ajattelussa ole vuositason tai muutaman vuoden ajattelulle ei sijaa. Miksi sille on sijaa politiikkalohkoilla, joissa on kysymys ihmisten hyvinvoinnista? On korkea aika kääntää katse vuotta ja 4 vuotta pidemmälle myös sosiaali- ja terveyspolitiikassa.
Kun resursseja on käytettävissä vain rajallinen määrä, pohdin samaa kuin viime joulukuussa professori Uusitalo hävittäjähankinnoista. Jos hävittäjiä on pakko hankkia, entä jos niitä hankittaisiin muutama konepari vähemmän ja käytettäisiin säästyvät miljardit muuhun? Vinkiksi hallitusneuvottelujen vääntöihin: lapsiin ja lapsiperheisiin sekä arvokkaaseen vanhuuteen satsaamiset olisivat niillä miljardeilla euroilla loistava investointi.
