Viime viikot meitä ovat järkyttäneet viestit vanhusten huonosta hoidosta ja hoidon laiminlyönneistä eri puolilta Suomea. Tilanteet, jotka valvontaviranomainen on nostanut esiin ja jotka ovat tulleet julkisuuteen, ovat olleen ennen kaikkea suurten yksityisten yritysten toimintayksikköjä koskevia. Henkilöstöä ei ole hoivaa tarvitsevien vanhusten tarpeisiin nähden ollut riittävästi ja perustarpeiden turvaamisesta on tingitty hätkähdyttävällä tavalla. Seuraukset ovat olleet äärimmäisen vakavia.
On pöyristyttävää vedota siihen, että he voivat valita ja äänestää jaloillaan, jos palvelu ei ole hyvää. Eivät voi.
Sama koskee myös lapsia. On mahdollistunut se, että yksityisen päiväkodin yksiköitä on toiminut ilman lupaa. Lapset ovat olleet ulkona ilman aikuisen valvontaa. Kilpailutuksissa hinta näyttää lastensuojelussakin pääosin määrittävän palvelun tuottajan, laadun perään ei kysytä.
On aika tunnustaa, että ihmisten palveluissa osaava, ammattieettisin periaattein toimiva henkilöstö, tekevien käsien määrä ja palvelun laatu ovat kaikkein tärkeimpiä. Niissä säästäminen on kallista ja epäinhimillistä oli syynä sitten palvelun järjestäjän rahan puute tai tuottajan voiton maksimointi.
Järjestämisvastuisilla tahoilla ei näytä edes nyt olevan riittäviä mekanismeja hallita vastuullaan olevien palvelujen kokonaisuuksia ja varmistaa ihmisille kunnon kohtelua. Vaikka maakunta onkin vahvempi toimija kuin pieni kunta, palvelujärjestelmän monimutkaistuminen pistää maakunnatkin tässä suhteessa suuriin haasteisiin. Muutosvaiheessa voi apua tarvitseville ihmisille tapahtua mitä vain.
Olisiko näiden viestien jälkeen lopultakin päättäjien herättävä? Silloin kun puhutaan haavoittavassa tilanteessa olevista ihmisryhmistä, lapsista, vanhuksista ja vammaisista, julkisen vallan on varmistettava heidän perusoikeuksiensa toteutuminen, turvallisuus ja ihmisarvoinen elämä. Tähän jo perustuslakikin velvoittaa.
On pöyristyttävää vedota siihen, että he voivat valita ja äänestää jaloillaan, jos palvelu ei ole hyvää. Eivät voi. Vuoteessa oleva vanhus ja monivammainen ihminen ovat riippuvaisia heitä hoitavista ihmisistä, näiden armoilla. Heillä ei ole mahdollisuutta itse vaikuttaa tilanteeseen, saati äänestä jaloillaan. Sama koskee myös lapsia. Sivistysvaltiossa ja vauraassa sellaisessa ei voi lähtökohtana olla se, että vain omaiset toimivat tuolloin oikeuksien puolustajina. Kaikilla näitä omaisia ei ole, tai omaisilla ei ole osaamista ja voimavaroja taistella palvelujärjestelmän sokkeloissa.
Sote-uudistuksessa ja sen valmistelussa on ollut paljon hyvää. Tarvitsemme sote-uudistuksen, mutta emme tällaista. Olisiko hallituksella nyt kanttia todeta julki tulleiden hälyttävien tietojen jälkeen se, että julkisella vallalla tulee sosiaali- ja terveyspalveluissa olla keskeinen rooli ja vetää valinnanvapauteen liittyvä hallituksen esitys jatkovalmisteluun? Katse kääntyy tässä myös perustuslakivaliokuntaan, löytyykö sieltä rajoja. Ensin on tehtävä sosiaali- ja terveyspalvelujen perusuudistus, varmistettava julkisen vastuu ja laittava markkinat rengiksi. Vasta sitten on valinnanvapauden hallitun lisäämisen ja siihen mekanismien kehittämisen aika.
Nyt on kyse myös erittäin tärkeästä suomalaisesta menestyksen pääomasta, luottamuksesta. Vieläkö näiden julki tulleiden tapausten jälkeen, jossa niin omavalvonta kuin muukin valvonta on vuosia pettänyt, pusketaan valinnanvapauden lisäämistä ja sosiaali- ja terveyspalvelujen markkinaistamista eteenpäin mistään piittaamatta? Jos näin, voimmeko kansalaisina ja äänestäjinä enää luottaa poliittiseen päätöksentekoon ja julkiseen valtaan? Jos tuo luottamus murtuu, sen korjaaminen on todella vaikeaa ja seuraukset vakavia. Siihen Suomella ei ole varaa. Toisiin ihmisiin ja julkiseen valtaan luottamuksen varassa Suomea on rakennettu ja siitä pitää huolehtia jatkossakin.
