Tein pienenä tyttönä vakaan päätöksen. Kun minusta tulee äiti, pysähdyn ja kuuntelen omaa lastani enkä pidä mitään asiaa häntä tärkeämpänä. Päätökseni taustalla oli suunnaton pettymys omiin vanhempiini, jotka komensivat minua olemaan hiljaa ja odottamaan, kun he katsoivat iltauutisia tai lukivat sanomalehteä. Pystyinkö pitämään päätökseni? En. Esikoiseni kanssa havahduin pian siihen, että vanhempieni tavoin kurtistelin otsaa ja sihisyttelin hiljaisuutta, jotta saatoin keskittyä johonkin omasta mielestäni tärkeään. Havahtumisesta huolimatta, jatkoin perinnettä myös keskimmäisen ja kuopuksen kanssa. Olen kuullut jokaisen lapseni suusta huokaisun: ”Niin, kun ethän sä ikinä kuuntele, kun sulla on aina jotain tärkeämpää.”


Näissä arkisissa hetkissä isät ja äidit ovat järkytyksekseen huomanneet toistavansa omien vanhempiensa tapoja, jota he eivät missään nimessä olisi halunneet tehdä.


En ole ainoa, joka on siirtänyt vaivihkaa opittuja käyttäytymismalleja eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Olen kuullut monia vastaavia tarinoita. Usein kertomukset ovat kytkeytyneet perhetilanteisiin, joissa on ajauduttu ristiriitaan lapsen kanssa. Näissä arkisissa hetkissä isät ja äidit ovat järkytyksekseen huomanneet toistavansa omien vanhempiensa tapoja, jota he eivät missään nimessä olisi halunneet tehdä.  Turhautumisesta ja suuttumuksesta aiheutunut kiihko on purkautunut juuri siten mikä lapsena tuntui pelottavalta ja teki olon turvattomaksi, huutona, mököttämisenä, kovakouraisuutena, yksin jättämisenä, tavaroiden paiskomisena, uhkailuna tai syyttelynä.

Kaikissa lapsiperheissä koetaan hetkiä, jotka haastavat vanhemmuutta. Näissä tilanteissa vanhemman taidot asettua lapsen asemaan ja toimia turvallisella tavalla ovat ensi arvoisen tärkeät, sillä lapsi tarvitsee vanhemman rauhoittavaa apua selviytyäkseen ristiriidan aiheuttamasta kielteisestä tunnetilasta. Mutta miten toimia turvallisena vanhempana, jos ei ole saanut mallia siitä tai omat vanhemmat ovat enimmäkseen luoneet pelon ilmapiiriä?

Vanhemmat toivovat, että heidän lapsistaan tulee onnellisia ja terveitä. Useimmat vanhemmat myös haluavat olla turvallisia vanhempia, mutta omilta vanhemmilta perityt tavat ja mallit eivät ehkä tuekaan oman lapsen kasvatusta hyvinvoivaksi aikuiseksi.  Onneksi vanhemmuuden taitoja voi oppia ja muutos on mahdollista.

Sinä ja minä voimme katkaista sukupolvisen ketjun ja toimia toisin kuin vanhempamme. Se ei ole helppoa, ottaa aikansa ja siihen voi tarvita apuakin, mutta etenemällä pienin askelin se on mahdollista. Minun lapseni eivät ole enää lapsia. Kun nykyään avaan suuni, en enää kovin usein kuule äitini puhuvan, vaan enimmäkseen se olen minä sanomassa sanoja, joita alun perinkin halusin lapsilleni sanoa: Ei hätää, olet rakas.

Ylisukupolvisen kaltoinkohtelun katkaiseminen -hankkeessa (2017-2020) kehitetään keinoja pysäyttää väkivallan ja laiminlyönnin periytyminen sukupolvelta toiselle. Niina Remsu työskentelee hankkeen projektipäällikkönä.

Niina Remsu

Kirjoittaja: Niina Remsu

Niina Remsu työskentelee Ensi- ja turvakotien liitossa Ylisukupolvisen kaltoinkohtelun katkaisu -hankkeessa projektipäällikkönä.