Valinnanvapaus sosiaali- ja terveyspalveluissa kuulostaa ensikuulemalta hyvältä ja asiakaslähtöiseltä ajattelulta. Onko se palveluja tarvitsevan asiakkaan etu vai karikko, riippuu ratkaisevasti siitä, miten se toteutetaan ja millaiseen muuhun rakenteeseen se asettuu.

Ongelmia on luvassa niin ihmisten, sosiaali- ja terveyspoliittisten tavoitteiden kuin kustannustenkin suhteen, jos hallitus pitää loppuun asti kiinni sote-uudistuksessa julkisten palvelujen yhtiöittämisvelvoitteesta. Jos se ja valinnanvapaus toteutetaan nopealla aikataululla ja yhdellä rysäyksellä, on monien eri alojen asiantuntijoiden arvion mukaan luvassa vakavia vaikeuksia. Olisi viisautta luopua yhtiöittämisvelvoitteesta ja edetä valinnanvapauden kanssa vaiheittain.

On pystyttävä vastaamaan ensin siihen, miten toimitaan ja kuka toimii, kun asiakas ei eri syistä pysty valitsemaan. Palveluohjauksen rooli ja määrä tulee erittäin suureksi. Miten se varmistetaan? Entä asiakkaan oikeuksien toteutumisen valvonta? Miten sovitetaan yhteen viranomaistehtävät ja yhtiöissä toteutettava ammatillinen työ? Miten varmistetaan käytännössä, ettei suunnitellussa mallissa sosiaali- ja terveyspalvelut ja palvelukokonaisuudet eriydy päinvastaisesta tavoitteesta huolimatta? Onko sosiaali- ja terveysjärjestöillä enää mitään asemaa yleishyödyllisinä toimijoina yhtiöittämismallissa?

Valinnanvapauden toteuttamisen kannalta kriittisintä on se, mitkä palvelut sen piiriin otetaan. Viisautta olisi rajata se aluksi koskemaan vain peruspalveluja. Esimerkiksi lastensuojelun ei pidä kuulua sen piiriin. Toiseksi oleellista on, mitä selvityshenkilöryhmän väliraportissa olleesta neljästä mallista lähdetään toteuttamaan. Väliraportin mukaan sosiaali- ja terveyskeskus aina arvioi palvelutarpeen, antaa itse asiakkaan tarvitseman palvelun tai antaa lähetteen ulkopuoliseen palveluun, josta asiakas voi valita. Jos lähtökohdaksi otetaan ns. oma tiimi, jossa on vain pieni ryhmä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia, se merkitsee pääosan palvelujen hankkimisesta tiimin ulkopuolelta eli laajinta mahdollista ulkoistamista ja valinnanvapautta. Jos puolestaan valitaan integroitu sosiaali- ja terveyskeskus, se pystyy tuottamaan lähes kaikki palvelut itse ja hyvin vähän on mahdollista valita sen ulkopuolelta. Ensiksi mainittu pirstoo väkisin asiakkaan palvelukokonaisuuden. Jälkimmäinen on suurten kansainvälisten yritysten toiveuni. Siispä kaksi välimaastossa olevaa mallia voisivat olla realistisimpia näistä vaihtoehdoista.

Valinnanvapauden piiriin tuleville tuottajille asetettavat laatu- ja muut kriteerit ovat kolmas uudistuksen kriittinen kohta. Se on vaativa ja aikaa vievä työ. Viranomaistoiminnan, yritystoiminnan ja järjestöjen raja-alueiden, yhteistyökäytäntöjen ja asiakastiedon kulun kehittäminen on myös välttämätöntä. Epäilen, ettei valinnanvapautta valmisteleva selvityshenkilötyöryhmä ehdi tekemään ehdotuksia edellä toteamistani lukuisista kysymyksistä. Kokonaisuudesta kukaan ei pysty tekemään ennakkoarvioita sisällöllisten ja kustannusvaikutusten suhteen. Aikalisä ja jalan laittaminen jarrulle olisi nyt todella tärkeää, ettei pilata monessa mielessä edelleenkin hyvin toimivaa julkista vastuuta toteuttavaa sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmää. Uudistumista tarvitaan. Mutta kuka haluaa uudistuksen, josta kukaan ei ota selvää ja josta voi ennakoida luotettavasti vain palvelujen markkinoistumisen ja suuren riskin kustannusten kasvuun, kuten Ruotsissa on käynyt?

Riitta Särkelä

Kirjoittaja: Riitta Särkelä

Riitta Särkelä toimii Ensi- ja turvakotien liiton pääsihteerinä.