ikava
Kuva: Tiuku Pennola

Ei minua itketä. Tämähän on minulle ihan tuttua, olenhan kuullut näitä tarinoita ennenkin.

”Juoksimme pakoon siskoni kanssa. Pelkäsimme kuolevamme. Monta tuntia metsän halki, kunnes tulimme tielle.”

En voi enää estää omien silmieni kostumista. Perheen tarina on hyvin järkyttävä.

Perhe asui Palestiinassa, josta joutui lähtemään sodan vuoksi Syyriaan. Äiti, isä ja kolme lasta. Elämä Syyriassa oli hyvin turvatonta. Ympärillä tapahtui pelottavia asioita eikä elämä ollut sellaista, mitä vanhempi haluaa tarjota lapsilleen. Eräänä päivänä tapahtui jotain sellaista, mikä muutti koko perheen elämän.

”Olin serkkuni kanssa matkalla kauppaan, kun poliisi pysäytti meidät ja pakotti tulemaan autonsa kyytiin. Ihmettelimme, että olemmeko tehneet jotain väärää. Ajoimme metsään. Siellä meidät siirrettiin pakettiauton kyytiin, tavaratilaan. Ajoimme kauan, ehkä tunteja. Emme nähneet mitään, koska tavaratilassa ei ollut ikkunoita. Vihdoin olimme perillä, keskellä metsää, talon vieressä.”

Äiti katsoo huolestuneena lastaan, joka leikkii tuomallamme lahjoitusautolla. Ehdotan, että hän menee työparini kanssa vastaanottokeskuksen käytävään leikkimään. Poika ei haluaisi lähteä äidin luota, mutta äiti kannustaa uudelleen ja poika suostuu.

”En voi kertoa kaikkea, se on liian raskasta. Meille tehtiin paljon pahaa siellä talossa. Siellä oli paljon naisia, joille kaikille tehtiin niin paljon pahaa. Siellä raiskattiin ja lyötiin, oli elinkauppaa. Serkkuni raiskattiin ja tiesin, että kohta on minun vuoroni.”

Minulla on epämukava olo, kurkkuun sattuu. Äiti kerää voimia jatkaakseen. En tiedä haluanko kuulla lisää, mutta minun täytyy. Vähintä mitä voin tehdä – on edes kuunnella.

”Seuraavana päivänä tuntematon mies avasi oven ja käski minun ja serkkuni juosta karkuun. Ja me juoksimme, aina tielle asti. Pysäytimme auton ja itkimme – olemme pelastuneet! Pääsin kotiin ja perheeni itki ilosta. Mutta hyvin pian ymmärsimme, että kukaan meistä ei ole turvassa tässä maassa. Myimme kaiken omaisuutemme, äidiltäni saadut korut, kaiken mahdollisen, mistä voi saada rahaa. Mutta raha ei riittänyt meille kaikille. Jouduimme tekemään vaikean päätöksen siitä, ketkä lähtevät pois ja ketkä jäävät. Mieheni vaati, että minun on lähdettävä yhdessä vanhimman poikamme kanssa. Poikamme oli vasta 8-vuotias, mutta voisi selvitä kanssani vaarallisesta matkasta.”

Poika tulee työparini kanssa tarkastamaan, että äiti on kunnossa. Hän on huolissaan äidistä ja haluaa jäädä äidin luokse. Kysyn, onko pojalla ikävä hänen siskoaan ja veljeään? Hän nyökkää ja pyytää äitiä näyttämään valokuvat sisaruksistaan. Äiti ottaa kirjan välistä esiin passikuvan kokoiset kuvat. Kaksi pientä lasta katsoo kuvissa, toinen vakavana, toinen hymyilee hieman. Sanon lapsia kauniiksi. Äitiä itkettää. Poika katsoo kuvia tarkkaan ja kertoo, kuinka monta vuotta sisko ja veli ovat ja mitkä heidän nimensä ovat. Hän kertoo, että ihan pian he tulevat hänen luokseen, ja isäkin tulee.

”Mieheni on pakko käydä töissä, jotta heillä on varaa ruokaan. Koko kylä on saarrettu eikä sinne saa viedä mitään avustuksia. Ruoka loppuu kohta kaupasta. Siellä myös pommitetaan. Mieheni pelkää, että osaavatko lapsemme juosta maakuoppaan suojaan, kun pommitukset alkavat ja hän on töissä. En voi nukkua, kun olen niin huolissani lapsistani.”

Poika katsoo äitiä ja sanoo uudelleen: ”Kohta he tulevat luoksemme äiti.” Äiti hymyilee pojalleen ja lupaa, että ihan varmasti näin tulee käymään.

Järjestöt vaativat, ettei perheenyhdistämistä vaikeutettaisi entisestään. Järjestöt myös ehdottavat, että perheenyhdistämisen tulorajoista luovuttaan. Sisäministeriön lakiluonnoksessa suunnitellaan perheenyhdistämisen toimeentuloehtojen kiristämistä. Hallituksen suunnitelmat tekisivät perheenyhdistämisestä lähes mahdotonta monelle kansainvälistä suojelua saavalle ja suomalaiselle. Lue lisää
Tiuku Pennola

Kirjoittaja: Tiuku Pennola

Tiuku Pennola toimii monikulttuurisuustyön asiantuntijana ja työskentelee Vaativan vauvatyön tiimissä.