Maailman lapset ovat hädässä. Jo pelkästään Aleppon tilanne on 
sietämätön. Lapsia kuolee taisteluissa joka päivä. Isis aivopesee lapsia ja rekrytoi armeijansa riveihin. Apua ja avustuksia ei saada vietyä perille. Jotkut pääsevät pakoon, mutta matka on vaarallinen; lapsia menehtyy ja katoaa. Näemme kuvia hukkuneista lapsista, uutisissa veriset lapset juoksevat pakoon, pakolaisleireillä jonotetaan vettä, lumessa kuljetaan sandaaleissa.
Nämä kuvat ja uutiset tulvivat koteihimme, mieliimme. Suomalaislapset eivät voi välttyä näkemästä ja kuulemasta niitä. Maailmassa tapahtuu jotain todella kummallista, kamalaa. Voisiko se tapahtua täälläkin? Miksi kaikki maailman lapset eivät voi olla turvassa, asua kodeissaan, käydä koulua ja olla pelkäämättä joka päivä? Miksi meillä on täällä asiat näin hyvin ja toisilla niin huonosti?
”Terve, olen pahoillani kaikesta kokemastanne ja toivon että saatte hyvän elämän.”
Näin kirjoitti 12-vuotias poika postikorttiin työpajani päätteeksi. Olin juuri ollut puhumassa Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun oppilaille turvapaikanhakijoista sekä työstäni turvapaikanhakijaperheiden kanssa. Työpajan lopussa pyysin lapsia kirjoittamaan postikortteihin viestejä turvapaikanhakijalapsille ja lupasin toimittaa ne perille.
Työpajan kuvat ja tarinat turvapaikanhakijalasten kokemuksista herättivät paljon kysymyksiä ja kommentteja. ”Miksi”, ”Onpa epäreilua”. Monen mielestä Rajat kiinni – tyypit olivat ”ihan tyhmiä”. Lasten mielestä he ovat ehkä unohtaneet, että Suomessakin on ollut sota ja täältä on lähtenyt ihmisiä pakoon vaikkapa Ruotsiin. ”Silloin pitää auttaa, kun on hätä”. Yksi lapsista sanoi päättäväisesti, että ”tietenkin Suomeen mahtuu turvapaikanhakijoita, kun meillä on niin iso maa”.
”On kauheeta kuunnella mitä teidän kotimaassa on voinut olla. Te olette erittäin vahvoja. On ihanaa kuulla, että jaksatte vielä paljon iloita, vaikka on ollut paljon surua. Iloitsekaa. Rakastakaa.”
”Koita jaksaa, kaikki kääntyy parhain päin aina. Toivoa.”
Perheenyhdistämisasioistakin puhuimme. Siitä, kuinka perhe ei voi olla yhdessä, vaikka on kova ikävä. Joskus lapsiakin tulee yksin Suomeen sotaa pakoon. Ja kun ei saa perhettään luokseen, tulee kova huoli, kuinka he pärjäävät siellä kotimaassa, eikä tiedä näkeekö heitä enää koskaan. ”Suomen hallituksella ei ole mennyt ihan putkeen nämä asiat” sanoi vakavana eturivin poika. Ehkä tuleva poliitikko, joka laittaa turvapaikanhakija-asiat ihan uusiksi.
”Rauhoitu, asiat kyllä järjestyy. Don´t worry I like you!!!”
Näytettäni kuvaa pakolaisleirin väliaikaisesta koulusta, ihmeteltiin kovasti sitä, miten niin monta mahtuu samaan luokkaan. Yksi tytöistä yritti laskea kaikki kuvan oppilaat, mutta niitä oli niin paljon, että laskuissa meni sekaisin. Kerroin, että moni lapsi ei ole päässyt pitkään aikaan kouluun, koska koulu on voinut tuhoutua tai koulumatka on liian vaarallinen, esimerkiksi pommitusten takia. Tai sitten pakomatkalla on oltu niin kauan ja Suomessakin joudutaan odottamaan, että paikka valmistavalta luokalta vapautuu.
”Hello I´m a snowfairy from Finland and you are the best human in the world and I hope you will be able to go to school someday.”
Todelliset Supersankarit -valokuvanäyttely Suomessa asuvista turvapaikanhakijalapsista nauratti ja ihastutti. Lapset supersankariasuissa ja naamioissa oli kaikkien mielestä hauskaa, vauvat suloisia ja turvapaikanhakijalapset näyttivät aika onnellisilta.
”Olet oikea supersankari! Olet paras! Koko maailma tarvitsee sinua!”
”Moi sä oot rohkea äijä! Toivottavasti voit hyvin. Muista pitää elämästä.”
Aivan työpajan lopuksi yksi tyttö viittasi innokkaasti. Hänelle oli selvää mitä pitäisi tehdä. Heti kun hän pystyisi, hän lähtisi opettajaksi pakolaisleirille. Sama tyttö kirjoitti myös korttiinsa:
”Pysy iloisena! Älä lannistu KOSKAAN! Joskus kaikki on taas hyvin! Muista! Hymyile joka päivä. Tulen auttamaan teitä HETI kun vaan voin!”
Tänään, 20.11. vietetään Lapsen oikeuksien päivää.
”Nauttikaa kaikesta mistä voitte. Auttakaa toisianne ja suojelkaa, mutta kaikkein tärkein on rakkaus.”
